Ja sitten hän menee Vasili Ivânowitshin luo ja puhuu, käsi leuan alla:
— Kuinkahan sitä, kultaseni, sais tietää, mitä Jenjúsha tänään tahtoo päivälliseksi, kaaliako vai borshia?[24]
— Olisit kysynyt häneltä.
— Panee pahakseen.
Pianpa sentään Bazârow itsekin lakkasi sulkeutumasta huoneesensa. Työn kuume oli hänestä "kirvonnut" ja sen sijaan oli tullut alakuloinen ikävä ja äänetön levottomuus. Kummallinen väsymys ilmeni kaikissa hänen liikkeissään; käyntikin, ennen niin varma ja rohkeasti rientävä, oli muuttunut. Ei hän enää retkeillyt ulkona yksinänsä, vaan rupesi hakemaan seuraa, joi teetä vierashuoneessa, käveli kaalismaassa Vasili Ivânowitshin kera, leikki "tuppisuuta" hänen kanssaan, piippua poltellen; kerranpa kysäisi, mitenkä isä Aleksei jaksaa.
Vasili Ivânowitsh oli ensi alussa iloinen tuosta, mutta ei hänen ilonsa kauan kestänyt.
— Jenjûsha huolestuttaa minua, — puheli hän hiljaa vaimolleen. — Ei hän juuri ole nureissaan eikä äkäinen, se ei niin vaarallista olisikaan; mutta hänen on paha mieli, hän suree, ja se se on kauheata. Ei puhu mitään; ottais edes ja toruis meitä. Laihtuu vaan, ja kasvojen värikin on niin pahannäköinen.
— Voi hyvä isä kuitenkin! — kuiskaili eukko. — Ripustaisinhan minä hänelle taikapussinkin kaulaan, mutta eihän hän salli.
Vasili Ivânowitsh koetti joskus kaikkein varovaisimmalla tavalla tiedustella häneltä hänen töistään, terveydestään, Arkâdista … mutta Bazârow vastaili etenkehdaten, ja kerran, huomatessaan isän koettelevan päästä kaartamalla ja kuurtamalla jonkun asian perille, harmissaan virkkoi:
— Mitä sinä minun ympärilläni hiiviskelet kuin varpaisillas?
Hullumpaahan tämä tapa on kuin entinen.