— No niin, niin; muutoin minä vaan! — kiiruhti vastaamaan poloinen
Vasili Ivânowitsh.
Yhtä vähän oli hyötyä hänen politillisistakin viittauksistaan. Kerrankin hän otti puheeksi piakkoin tapahtuvan talonpoikain vapauttamisen, progressin, toivoen herättävänsä myötätuntoisuutta pojassaan, mutta tämä vaan kylmäkiskoisesti virkkoi:
— Satuin tuossa eilen astumaan aitoviertä ja kuulin silloin, kuinka kylänpojat täällä, entisten laulujen asemasta, hoilottivat tällaista: "Aika tulee vallan varmaan; sytän rakkautesta lyö"… Siinä se sinun progressisi.
Välisti Bazârow läksi kylään juttelemaan talonpoikain kanssa, tapansa mukaan ivaten ja härnäillen heitä.
— Kuulehan nyt, — puheli hän musikalle, — annapas kuulla, millaiset sinulla on mielipiteet elämästä. Teissähän se kuuluu olevan Venäjänmaan koko voima ja tulevaisuus; teistähän — sanotaan — teistähän se alkaa historiassa uuden uutukainen ajanjakso; teiltähän me vasta saammekin sen oikean kielen ja lait.
Musikka ei vastannut tuohon mitään tai jupisi jotain tähän tapaan: "Niin, kyllä me voidaankin … sillä niinkuin nyt senkin puolesta … että millaiset meillä mitenkin on kohtalon meiningit."
— Sanopas sinä minulle: mikä se mir[25] oikeastaan on? — keskeytteli Bazârow, — ja sekö se on se samainen mir, joka kolmen kalan seljässä seisoo?
— Se on maa, näetkös, hyvä herra, joka kolmen kalan seljässä seisoo — selitteli musikka rauhoittavasti, patriarkallisen hyväntahtoisella soinnulla äänessään; — mutta niinkuin nyt tämä meidän mir, niin sillä on vastassaan herran tahto, sillä te olette meidän isiä. Ja mitä kireemmälle herra vetää, sitä mieluisampaa musikalle.
Kerrankin, moisen puheen kuultuaan, Bazârow kohautti halveksivasti olkapäitään ja kääntyi pois, ja talonpoikakin meni matkoihinsa.
— Mistä se haasteli? — kysyi häneltä toinen, keski-ikäinen ja äkeännäköinen musikka, joka kaukaa, pirttinsä kynnykseltä, oli nähnyt hänen keskustelevan Bazârowin kanssa, — rästeistäkö vai?