— Katsokaas näitä tällaisia juuria! Mikä voima sillä meidän Jevgênillä! Rättisaksa se ihan ilmaan kohosi… Annas, että olis ollut tammi, niin ylös vaan, ei auta!
— Sangen kiitettävää! — virkkoi viimein isä Aleksei, tietämättä oikeastaan, mitä sanoa ja mitenkä päästä irti tuosta haltijoihinsa joutuneesta ukosta.
Naapurikylän talonpoika toi kerran Vasili Ivânowitshin luokse veljensä, joka sairasti lavantautia. Mies poloinen makasi suullaan olkien päällä rattailla, ihan henkitoreissaan. Ruumis oli ykäänsä mustissa täplissä, ja tajutonna hän oli ollut jo kauan aikaa. Vasili Ivânowitsh pahoitteli, ett'ei kenenkään ollut johtunut mieleen aikaisemmin kääntyä lääketieteeltä apua hakemaan, ja ilmoitti, ett'ei tässä ole enää mitään pelastuskeinoa. Eikä ennättänytkään enää veli saada potilasta kotia saakka hengissä: rattaille sairas kuolikin.
* * * * *
Kolme päivää myöhemmin astui Bazârow isänsä huoneesen, tiedustaen, onko hänellä hornankiveä.[26]
— On. Mitäs sillä?
— Pitäis polttaa pikkuinen haava.
— Kessä?
— Minussa.
— Mitenkä? Sinussako haava? Millainen haava? Ja missä?