— Mitäs arvelet, Jevgêni, eiköhän olisi parempi, jos poltettais raudalla?
— Se olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin; nyt ei ole oikeastaan hornankivestäkään apua. Jos kerran olen tartunnan saanut, niin nyt on jo liian myöhäistä.
— Kuinka niin … myöhäistä… — sai Vasili Ivânowitsh tuskin sanotuksi.
— No niinpä niin: siitähän on jo viidettä tuntia. Vasili Ivânowitsh poltti vielä hiukkasen haavaa.
— Eikös kihlakunnanlääkärillä ollut lapista?
— Ei.
— No mutta, herrainen aika! Lääkäri on, eikä ole miehellä niin välttämätöntä kapinetta!
— Olisitpa nähnyt, millaiset on miehellä veitset, — virkkoi Bazârow ja läksi pois.
Hamaan iltaan asti ja koko seuraavankin päivän Vasili Ivânowitsh koetti keksiä jos minkälaisia tekosyitä, pistäytyäkseen poikansa kamariin. Ei hän haavasta virkkanut sanaakaan, koettipa puhua kaikkein kaukaisimmistakin asioista, mutta sen ohella hän kumminkin niin itsepintaisesti katsahteli poikaansa silmiin ja niin levottomasti seurasi hänen liikkeitään, että Bazârow menetti malttinsa ja uhkasi lähteä pois. Ukko antoi hänelle sanansa, pysyä levollisena, varsinkin kun Arina Vlâsjewnakin, jolta hän tietysti oli salannut koko asian, alkoi ahdistella häntä: miks'et muka makaa yöllä ja mikä sulle on tapahtunut?
Kokonaista kaksi päivää Vasili Ivânowitsh koetti pysyä lujana, vaikka Jevgênin kasvot, joihin hän myötäänsä katsahteli salavihkaa, olivatkin hänestä kaikkea muuta kuin hyvännäköiset … mutta kolmantena päivänä päivällispöydässä istuttaessa, hän ei kestänyt enää. Bazârow istui ääneti, ruokaan kajoamattakaan.