— No olkoon niin, olkoon niin… Mutta me parannamme sinut.
— Juttuja kans! Mutta ei siitä nyt ole puhe. En olisi odottanut kuolevani niin pian; tämmöinen sattuma se, totta puhuen, tuntuu sangen ilkeältä. Äiti ja sinä saatte nyt käyttää hyväksenne sitä seikkaa, että uskonto on teissä voimallinen. Nyt on teillä tilaisuus panna se koetukselle… Mutta minun tekisi mieli pyytää sinulta yhtä asiaa. Huomenna tai ylihuomenna minun aivoni, niinkuin tiedät, ottavat virkaeron. En ole nytkään ihan varma siitä, puhunenko selvästi. Koko ajan, minkä tuossa makasin, olin näkevinäni punaisten koirien juoksentelevan ympärilläni ja sinun käyneen asentoon, niinkuin tetrin edessä… Tuntuu kuin olisin humalassa. Ymmärrätkös sinä kaikki, mitä minä puhun?
— Hyväinen aika, Jevgêni! Sinähän puhut aivan niinkuin puhua pitää.
— Sitä parempi. Sanoit lähettäneesi hakemaan tohtoria… Oman mielesi sillä hyvität … hyvitähän sitten minunkin mieleni: lähetä viesti.
— Arkâdi Nikolâitshilleko?— puuttui ukko puheesen.
— Mille Arkâdi Nikolâitshille? — virkkoi Bazârow, ikäänkuin jotain muistellen. — Niin, sillekö lellipojalle? Ei, anna hänen olla rauhassa: hänestä on tullut naakka nyt. Älä pelkää, ei tämä vielä ole hourailua. Mutta panehan sana rouva Odintsôwille, Anna Sergêjewnalle. Täälläpäin on senniminen tilan-omistajatar, tiedäthän? — Vasili Ivânowitsh nyökäytti päätään. — Sanokoon viestinviejä niin, että Jevgêni, se Bazârow, pyysi sanomaan terveisiä ja ilmoittamaan kohta kuolevansa. Teetkö sen?
— Teen… Mutta onko se nyt mahdollista, että sinä kuolisit … sinä, Jevgêni? … Aatteles itsekin? Missäs se oikeus ja kohtuus sitten on maailmassa?
— En tiedä, mutta panehan se viesti.
— Heti paikalla, ja itse kirjoitan kirjeenkin.
— Ei, ei tarvitse kirjoittaa mitään: sano vaan, että lähetti terveisiä; muuta ei. Ja nyt minä lähden taas niitten koirieni luokse. Merkillistä! Tahtois kiinnittää ajatuksensa kuolemaan, mutta ei tule mitään. Silmissä vain punanen täplä näkyy … siinä kaikki.