Raskaasti hän jälleen kääntyi seinään päin.
Vasili Ivânowitsh läksi ulos sairaan huoneesta ja, makuukammioon päästyään, lyyhähti samassa polvilleen pyhimysten kuvain eteen.
— Rukoile, Arina, rukoile! — parahti hän, — meidän poikamme on kuoleman kielissä.
Tohtori saapui, — se sama jolla ei ollut hornankiveä, — tutki sairaan ja neuvoi noudattamaan odottavaista metodia, lausuen samalla pari sanaa parantumisen mahdollisuudesta.
— Oletteko milloinkaan nähnyt, että ihminen minun tilassani ei olisi lähtenyt Elysiumin kentille? — kysyi Bazârow, samassa kädellään äkkiä tarttuen sohvan edessä olevan raskaan pöydän jalkaan, ja tärisyttäen pöytää ja siirtäen sen paikoiltaan.
— Sitä voimaa! — virkkoi hän. — Yhä se on jäljellä vielä, mutta kuolla pitää! … Ukko se on edes ennättänyt vieraantua elämästä, mutta minä… Niin, menepäs nyt ja kiellä kuolema; se kieltää sinut ja siinä se! … Kuka siellä itkee? — lisäsi hän hetken kuluttua. — Äitikö? Äiti rukka! Ketähän hän nyt rupeaa ruokkimaan erinomaisilla borsheillaan? Entäs, sinä Vasili Ivânowitsh? Iniset, luullakseni, sinäkin! No, ellei kristin-usko tehoa, niin ole filosoofi, stooiko tai jotain sellaista! Sinähän kehut olevasi filosoofi, vai?
— Mikä filosoofi minä olen! — äännähti Vasili Ivânowitsh, kyynelten myötäänsä vieriessä pitkin poskia.
Bazârow kävi hetkestä hetkeen yhä huonommaksi. Tauti yltyi pikaiseksi, niinkuin tavallisesti käy kirurgillisten saastutusten jälkeen. Muistiansa hän ei vielä menettänyt; hän ymmärsi kaikki mitä puhuttiin. Hän otteli vielä tautinsa kanssa.
— En tahdo ruveta hourailemaan — sopotteli hän, nyrkkejänsä puristellen. — Mitä joutavia! — Mutta sitten taas tuli yhteen menoon: — no niin, kahdeksan, siitä pois kymmenen, mitenkäs paljon se on?
Vasili Ivânowitsh se astuskeli kuin mielipuoli, ehdotellen milloin keinoa, milloin toista, saamatta aikaan mitään; peittelihän vaan myötäänsä pojan jalkoja. "Hikihuppuun … oksetinta … sinappitaikinaa vatsalle … iskeä suonta"… Niin hän puheli ponnistellen. Tohtori, jonka hän pyysi jäämään, yhtyi kaikkeen tuohon, juotteli sairaalle limonaadia, pyytäen itselleen vuoroin piippua, vuoroin "vahvistavaista ja lämmittäväistä", toisin sanoen viinaa. Arina Vlâsjewna istui pienellä jakkaralla ovensuussa, silloin tällöin vain lähtien siitä toiseen huoneesen rukoilemaan. Pari päivää sitten oli toalettipeili luiskahtanut hänen käsistään ja särkynyt: se oli hänen mielestään paha enne. Itse Anfísushkakaan ei osannut sanoa hänelle yhtään mitään. Timofêitsh oli lähtenyt rouva Odintsôwin luokse.