Raskas oli sairaalla yö… Ankara kuume rasitti häntä. Aamun tullen helpotti hiukan. Hän pyysi Arina Vlâsjewnaa kampaamaan hänen tukkaansa, suuteli hänen kättään ja hörppäsi pari kulausta teetä. Vasili Ivânowitsh elpyi hiukan.
— Jumalan kiitos! —hoki hän; — nyt on kriisi … nyt on kriisi.
— Kummallista, — virkkoi Bazârow, — kummallista, mikä voima sanassa! Otti ja löysi sen, sanoi: "kriisi", ja — mieli on lohdutettu. Merkillinen asia tuo, että ihminen vielä uskoo sanoihin. Sano häntä tomppeliksi, hän panee pahakseen, vaikk'et löiskään; sano viisaaksi, hänen tulee hyvä mieli, vaikk'et antais rahaakaan.
Tämä pieni puhe, joka muistutti Bazârowin entisiä sanasutkauksia, tuntui Vasili Ivânowitshista suloiselta.
— Bravo! Hyvin! sanottu, hyvin — huudahti hän, ollen taputtavinaan käsiänsä.
Bazârow myhähti murheellisesti.
— Mitenkäs päin sinä luulet niinmuodoin, — virkkoi hän, — onko kriisi jo ohi vai vasta alkanut?
— Sinä voit paremmin, sen minä näen, ja siitä minä olen iloinen, — vastasi Vasili Ivânowitsh.
— Sehän on hyvä; ilo ei tee koskaan pahaa. Mutta panithan sanan … sinne niin?
— Panin, kuinkas muutoin!