Muutosta parempaan ei kestänyt kauan. Taudinpuuskat alkoivat uudistua jälleen. Vasili Ivânowitsh istui poikansa vieressä. Joku erityinen tuska näkyi raastavan ukon mieltä. Muutamia kertoja hän jo yritti puhua, mutta ei voinut.
— Jevgêni! — virkkoi hän viimein. — Poikani, rakas poikani, poikani armas!
Tämä erikoinen puhuttelu vaikutti Bazârowiin… Hän käänsi hiukan päätään, koetti nähtävästikin ponnistautua irti häntä painavasta raskaasta horroksesta ja lausui:
— Mitä sanot, isäni?
— Jevgêni! — jatkoi Vasili Ivânowitsh, laskeutuen polvilleen poikansa sohvan ääreen, vaikk'ei toinen voinut nähdä häntä, hänellä kun oli silmät ummessa. — Jevgêni! Sinun on nyt parempi; Jumalan avulla paranetkin vielä, mutta käytä hyväksesi tätä aikaa, lohduta äitiäsi ja minua, täytä kristityn velvollisuus! Et usko, kuinka kauhean raskasta minun on puhua sinulle tätä, mutta vielä kauheampaa … ikipäiviksi näetkös, Jevgêni,… aatteles, miltä…
Ukolta katkesi ääni, mutta pojan kasvoilla, vaikka silmät olivat yhä kiinni, elähti jotain omituista.
— En minä pane vastaan, jos se saattaa lohduttaa teitä, — sanoi hän viimein, — mutta ei tässä minun mielestäni huoli kiirehtiä. Itsehän sinä sanoit, että minun on parempi.
— Parempi on, Jevgêni, parempi; mutta kukapas sen tietää… Jumalan kädessähän kaikki on, mutta kun kristillinen velvollisuus on täytetty…
— Ei, kyllä minä odotan vielä, — keskeytti Bazârow. — Minäkin olen sitä mieltä, että kriisi on tullut. Ja jos taas olemme erehtyneet kumpainenkin, niin mitäpäs siitä? Annetaanhan ehtoollista tajuttomillekin.
— No mutta, Jevgêni…