— Minä odotan. Minua nukuttaa nyt. Älä häiritse minua.
Hän laski päänsä entiseen asentoon.
Ukko nousi, istui nojatuoliin ja, pannen leukansa kämmenen nojaan, rupesi pureskelemaan sormenpäitään.
Äkkiä kajahti hänen korviinsa linjaalivaunujen kolina, tuo kolina, joka niin räikeästi erottautuu maaelämän hiljaisuudessa. Lähemmäs ja lähemmäs vierivät keveät pyörät; jo kuuluu hevosten korskunaa… Vasili Ivânowitsh kavahti pystyyn ja riensi akkunaan. Pihaan ajoivat parhaillaan kahden-istuttavat vaunut, neli-valjakko edessä. Sen pitemmittä harkinnoitta, tuommoisen hurjan riemastuksen puuskassa hän juoksi kuistille… Livreaan puettu lakeija oli aukaisemassa vaunun-ovea, ja siitä tuli ulos rouvas-ihminen mustassa mantiljassa, musta harso silmillä.
— Minun nimeni on Odintsôw, — sanoi hän. — Onko Jevgêni Vasíljewitsh hengissä vielä? Te olette kaiketi hänen isänsä. Minä toin tohtorin mukanani.
— O, minun hyväntekijäni! — huudahti Vasili Ivânowitsh, tarttuen hänen käteensä ja painellen sitä suonenvetoisesti huuliinsa, sillä välin kuin Anna Sergêjewnan tuoma tohtori, pienikasvuinen mies, saksalaista tyypiä, silmälasit silmillä, kiirehtimättä astui vaunuista maahan. —
Hengissä on, hengissä on, minun Jevgênini, ja nyt hän tulee pelastetuksi! Arina! Arina! Enkeli taivaasta on ilmestynyt…
— Mitä? Herra siunatkoon! — jokelsi eukko, rientäen vierashuoneesta. Mitäkään käsittämättä koko asiasta, hän lankesi eteisessä Anna Sergêjewnan jalkain juureen ja rupesi, kuin mielipuoli, suutelemaan hänen leninkiänsä.
— Mitäs te nyt! mitäs te nyt! — puheli Anna Sergêjewna, mutta Arina Vlâsjewna ei kuullut häntä, eikä Vasiii Ivânowitshkaan osannut muuta kuin myötäänsä hokea: "enkeli! enkeli!"
— Wo ist der Kranke? Mis ole se patient? — kysäisi viimein tohtori, hieman närkästyneenä.