Hän viittasi päällään raukeaan, velttona viruvaan ruumiisensa.
Vasili Ivânowitsh läksi pois.
— Niin, kiitos, — toisti Bazârow. — Tämähän on aivan kuninkaallista. Kerrotaanhan kuninkaittenkin käyvän sairaitten luona.
— Jevgêni Vasiljewitsh! Minä toivoin…
— Voi Anna Sergêjewna! Puhukaamme totta. Minä olen mennyttä miestä. Pyörän alle joutui poika. Ja siitä seuraa, että turha oli tulevaisuutta ajatellakaan. Tuttuhan se on juttu, tuo kuolema, mutta uusi itsekullekin. Tähän saakka ei minua ole hirvittänyt… mutta sitten tulee tajuttomuus ja fiuh! (Hän huitasi hervakasti kädellään). No niin, mitäpä sanoisinkaan teille? … Minähän rakastin teitä! Mieletöntä kerrassaan se oli ennen, kaksin verroin nyt… Rakkaus se on pelkkää muotoa vain, mutta minun muotoni se on nyt hajoamaisillaan. Sanonpa paremminkin: te olette niin uljas! Nytkin te seisotte tuossa niin kauniina…
Anna Sergêjewna hätkähti vasten tahtoansakin.
— Älkää peljätkö … istukaa tuonne noin … älkää tulko minua lähelle; minun tautini on tarttuvaa laatua.
Anna Sergêjewna astui kiirein askelin huoneen poikki ja istahti nojatuoliin, sen sohvan vieressä, jossa Bazârow makasi.
— Niin ylevämielinen! — kuiskasi Bazârow. — Ja niin lähellä, ja niin nuori ja tuore ja puhtoinen … tässä ilkeässä huoneessa! Noniin, jääkää hyvästi! Eläkää kauan, se on kaikkein parasta, ja käyttäkää elämää hyväksenne, niinkauan kuin aikaa on. Katsokaas, mikä nurinkurinen kuva: mato, puoleksi rikki tallattu, sekin vielä kiemurtelee. Ja niin sitä mietiskelin minäkin: paljon minä teen ja aikaan saan, en minä hetikään kuole, jopa! Minulla on tehtävä maailmassa, minä olen jättiläinen! Mutta nyt tuon jättiläisen tehtävänä on vain pitää huolta, että kuolisi säädyllisesti, vaikka kukapa siitäkään välittäisi… Ja oli miten oli: häntää en rupea heiluttamaan…
Bazârow vaikeni ja tavoitti kädellään lasiansa. Anna Sergêjewna antoi hänelle juotavaa, sormikkaitaan riisumatta ja arasti hengittäen.