— Minut te unohdatte — jatkoi sairas, — eihän kuolleesta elävän kumppaliksi… Isä sanoo teille varmaankin, että kas tuommoisen miehen muka nyt kadottaa Venäjänmaa… Loruja, mutta antakaa ukon olla siinä uskossa. Hyvä se, että on edes jotain, mikä lapsen mielen viihdyttää… Olkaa äidillekin hellä, sillä sellaisia ihmisiä kuin hän, te ette siellä teidän suuressa maailmassanne löydä, vaikka valkealla hakisitte… Minua muka tarvitsee Venäjänmaa… Ei, eipäs näy tarvitsevan. Ja ketäpä se tarvitsis? Suutaria se tarvitsee, räätäliä se tarvitsee, teurastajaa … teurastaja myö lihaa … teurastaja … malttakaahan … nyt tais mennä sekaisin… Tässä on metsä…
Bazârow nosti kätensä otsalleen.
Anna Sergêjewna kumartui hänen puoleensa.
— Jevgêni Vasíljitsh, minä olen täällä… Sairas tarttui hänen käteensä ja kohottautui.
— Jääkää hyvästi, — sanoi hän, äkkiä reipastuen, ja silmät välähtivät viimeistä kertaa. — Jääkää hyvästi… Kuulkaas… minähän en suudellutkaan teitä silloin… Puhaltakaa tuohuksen liekki kuolevaiseen … sitten se sammukoon…
Anna Sergêjewna painoi huulensa hänen otsaansa.
— Jo riittää! — virkkoi hän, vaipuen taas pielukselle. - Nyt … löi pimeäksi…
Anna Sergêjewna astui hiljaa ulos huoneesta.
— Kuinka on? — kysäisi Vasili Ivânowitsh kuiskaten.
— Nukahti, — vastasi toinen tuskin kuuluvalla äänellä.