Sillä välin oli Nikolai Petrôwitshkin herännyt ja mennyt Arkâdin luokse, joka oli jo täydessä puvussa. Isä ja poika läksivät terrassille markiisin siimekseen. Pöydällä, kaidepuiden luona, suurten syrenivihkojen välissä kiehua kihisi jo samovaari. Sama tyttönen, joka eilen illalla oli ilmestynyt kuistille, vieraitten saapuessa, tuli nytkin esille, sanoen vienolla äänellä:
— Fedôsja Nikolâvna eivät voi oikein hyvin eivätkä voi tulla; käskivät kysymään, että itsekös työ teetä kaa'atte vai lähetetäänkö Dunjâsha?
— Itse minä kaadan, itse, — kiirehti Nikolai Petrôwitsh vastaamaan.
— Kermanko kanssa sinä teetä juot, Arkâdi, vai sitronan?
— Kerman, — vastasi Arkâdi. Hetken mietittyänsä hän sitten lisäsi kysyvästi: — isä hyvä?
Nikolai Petrôwitsh katsahti hämillään poikaansa.
— Mitä niin? — kysäsi isä. Arkâdi laski silmänsä maahan.
— Suo anteeksi, isä hyvä, jos kysymykseni tuntuu sinusta sopimattomalta, — alkoi hän, — mutta sinun eilinen avomielisyytesi pakottaa minutkin olemaan avomielinen… Ethän suutu?
— Puhu.
— Sinä annat minulle rohkeutta kysymään … eiköhän Dunj … eiköhän hän vain siitä syystä lienekin jäänyt teepöytään tulematta, että minä olen täällä?
Nikolai Petrôwitsh kääntyi hiukan poispäin.