— Kenties, — sai hän viimein sanotuksi, — hän otaksuu … tuota … häntä hävettää…
Arkâdi nosti äkkiä silmänsä isään.
— Vallan turhaa on hänen kainostella. Ensinnäkin sinä tunnet minun mielipiteeni (näitä sanoja oli Arkâdin kovin mieluista lausua) ja toiseksi — tahtoisinkos minä edes pienimmälläkään tavalla rajoittaa sinun elämätäsi ja tapojasi? Sitä paitsi minä olen vakuutettu, että sinun valintasi on osannut oikeaan, Jos sinä kerran sallit hänen asua kanssasi saman katon alla, niin on hän tietysti ansainnut sen. Ja joka tapauksessa: ei pojan sovi olla isän tuomarina, ei varsinkaan minun, varsinkaan sellaiselle isälle kuin sinä, joka et koskaan missään ole minun vapauttani rajoittanut.
Arkâdin ääni vapisi: hän tunsi olevansa jalomielinen, sen ohella kyllä ymmärtäen pitävänsä tässä jonkinlaista kehoituspuhetta isälleen. Oman äänen helyllä on kuin onkin valtava vaikutus ihmiseen, ja niinpä Arkâdikin lausui viimeiset sanat pontevasti, melkein alleviivaten.
— Kiitos, Arkâsha, — virkkoi Nikolai Petrôwitsh hiljaisella äänellä, ja sormet ne jälleen liikehtimään pitkin silmäkulmia ja otsaa. — Olet arvannut oikein. Tietysti, ellei tämä tyttö olisi ansainnut… Ei tämä ole mitään kevytmielistä oikkua. Raskastahan minun on puhua sinun kanssasi tästä asiasta, mutta ymmärräthän, että hänen oli vaikea tulla tänne, kun sinäkin olet täällä, varsinkin näin tulosi ensi päivinä.
— Siinä tapauksessa menen minä itse hänen luokseen, — huudahti Arkâdi jalomielisten tunteitten uudestaan tuiskahtaessa esille, ja kavahti tuoliltaan. — Minä selitän hänelle, ett'ei hänen lainkaan tarvitse kainostella minua.
Nikolai Petrôwitsh nousi hänkin.
— Arkâdi, — yritti hän puhua, — älähän sentään… eihän se mitenkään … siellä … tämähän tulee hänelle niin odottamatta…
Mutta Arkâdi ei kuunnellut hänen sanojansa. Hän riensi juoksujalassa terrassilta. Nikolai Petrôwitsh katsahti hänen jälkeensä ja vaipui hämillänsä tuolille. Sydän tykytti kiivaasti… Aavistiko hän, kuinka omituiset suhteet nyt pakostakin luontuvat isän ja pojan välille, vai ajatteliko, että eiköhän olisi ollut Arkâdin puolelta hienotunteisempaa olla tähän asiaan lainkaan kajoamatta, vai moittiko itseään heikkoudesta, — sitä on vaikea sanoa. Kaikkikin nämä seikat liikkuivat hänen mielessään, vaikka epäselvinä tunteina vain. Mutta kasvot ne yhä hehkuivat, ja sydän tykytti kiivaasti.
Kuului kiireisiä askeleita, ja Arkâdi riensi terrassille. — Nyt me olemme jo tuttuja! — huudahti hän, kasvoillaan jonkinlainen lempeä ja hyväntahtoinen juhlallisuus. — Feodôsia Nikolâjewna on tänään todellakin hiukan huonovointinen ja tulee myöhemmin. Mutta miks'et sinä puhunut mitään siitä, että minulla on veli? Olisin jo eilis-iltana hyväillyt ja suudellut häntä, niinkuin hyväilin ja suutelin nyt.