Nikolai Petrôwitsh yritti sanoa jotain, yritti kohottautua ja avata sylinsä… Arkâdi riensi hänen kaulaansa.
— Mitäs tämä on? Jokos sitä taas syleillään? — kuului takaapäin
Pâvel Petrôwitshin ääni.
Isä ja poika olivat yhtä paljon mielissään kumpikin hänen tulostaan. On olemassa liikuttavia kohtauksia, joista sittenkin tahtoisi päästä niin pian kuin suinkin.
— Mitäs sitä kummastelet? — sanoi Nikolai Petrôwitsh iloisesti. — Kylläpä sain poikaa odotellakinl Enhän ole vielä eilisestä ennättänyt kyllikseni katsellakaan häntä.
— En kummastele ensinkään, vastasi Pâvel Petrôwitsh. — Tahtoisinpa vaikka itsekin sulkea hänet syliini.
Arkâdi astui sedän luo ja tunsi jälleen poskillansa hyvänhajuisten viiksien kosketuksen.
Pâvel Petrôwitsh istahti pöytään. Hänen yllään oli siro aamupuku, englantilaista kuosia, päässä pikkuinen, soma fetsi. Tämä fetsi ja huolettomasti sidottu kaulaliina ne tiesivät maaseutujen vapaata elämää, mutta kankea paidan kaulus — ei valkoisen, vaan kirjahtavan paidan, niinkuin aamupukuun sopikin — pönkitti armottoman itsepintaisesti isäntänsä sileäksi ajettua leukaa.
— Missäs sinun uusi ystäväsi on? — kysyi hän Arkâdilta.
— Ei ole kotosalla. Hän nousee tavallisesti varhain ja lähtee jonnekin retkeilemään. Pääasia on, ett'ei hänestä välitetä: hän ei siedä kursailemista.
— Sen näkee kyllä. — Pâvel Petrôwitsh rupesi kiirehtimättä panemaan voita leivälleen. — Jääkö hän meille kauaksikin aikaa?