Vuonna 1847 ilmestyi Sovremjénnikissä kertomus "Horj i Kalînytsh", joka heti kohta herätti tavatonta huomiota, se kun kosketteli venäläisen talonpoikaisen rahvaan oloja, sen tarpeita, monia huolia ja vähiä iloja. Vuosina 1847-51 ilmaantui samallaisia kertomuksia yhä useammin, yleisön suosion alati kasvaessa. Tekijä, joka vielä käytti nimimerkkiä T.-L., tuli tunnetuksi koko maassa, varsinkin sen jälkeen kuin hän v. 1852 oli julaissut nämä kertomukset eri teoksena kahdessa niteessä nimellä "Metsämiehen muistelmia".
Omituisena seikkana mainittakoon, että "Metsämiehen muistelmat" ilmestyivät samana vuonna kuin Gôgol kuoli: nero jätti kunniakkaan sijansa ja tärkeän tehtävänsä toiselle nerolle. Ja myöntäminen onkin, että "Mets. muistelmat" ovat täydennystä Gôgolin "Kuolleisin sieluihin", ja "Revizôriin". Gôgol se äänekkäässä naurussansa suree ja purevassa ivassansa itkee kansansa raskaita, sydäntä-viiltäviä epäkohtia pinnalla, virkamiehistössä; Turgênjew luo nerollansa näkyviin nuo tuskalliset epäkohdat sisässä, itse kansassa.
Mutta se, jossa nämä yleisön ihailemat Muistelmat eivät herättäneet myötätuntoisuutta, vaan päinvastoin epäluuloja ja pelkoa, oli santarmihallitus ja yleensä sanoen korkeat viran-omaiset. He olivat jo kauan aikaa hioneet hampaitansa näitä kertomuksia vastaan, jotka rohkenivat niin arveluttavan julkeasti moittia olevia oloja, kajoten maaorjuuteen, tuohon laitokseen, jota silloisina despotismin aikoina pidettiin valtakunnan vahvuutena ja voimana. Sitä paitsi T:n läheinen tuttavuus useampien sellaisten henkilöitten kanssa jotka polisin silmissä olivat vahingollisia (Gôgol, Belínski, Herzen y.m.), ja hänen pitkäaikainen olonsa ulkomailla, varsinkin oleskelu Parisissa v. 1848, tuona itsevaltiuden aatteille niin hirvittävänä vuonna, oli omiansa saattamaan häntä "epäluotettavain" kirjoihin. Hänen mittansa oli täysi; tippanen vielä, niin se valahtaa yli laitojensa. Ja se tippanen tuli.
Gôgol, yksi noita korkeitten viranomaisten silmätikkuja ja elämänrauhan häiritsijöitä, kuoli helmikuussa 1852, ja Turgênjew kirjoitti hänestä kauniit, lennokkaat, itsessään sangen viattomat muistosanat, mutta Pietarin sensuuri ei antanut niille painolupaa. T. julkaisi kirjoituksensa silloin Moskowskia Vjêdomostissa, johon sensuuri sen päästi. Mutta siitä huolimatta, että kirjoitus oli saanut asianomaisen luvan, Turgênjew kumminkin otettiin kiinni ja sai istua kolmisen viikkoa arestissa polisivartiossa ja lähetettiin senjälkeen asumaan maatilallensa Spáskojeen, sillä määräyksellä, ett'ei saa poistua sieltä mihinkään. Tämä "kotiaresti" ei kumminkaan näy olleen kaikkein ankarinta laatua, koskapa hän sieltä myötäänsä käväisi milloin Pietarissa, milloin Moskowassa. Tämän kolmivuotisen sulkeissa-olonsa aikana hän kirjoitteli ahkeraan, julaisten tuon tuostakin pienempiä kertomuksia.
Vuonna 1855 hän jälleen läksi ulkomaille ja matkusteli Europpaa ristiin rastiin, asuntoa pitäen milloin Baden-Badenissa, milloin Parisissa. Suurempia teoksia alkoi häneltä nyt ilmestyä tuhkatiheään, niinpä v. 1856 "Rûdin", ja "Faust", v. 1858 "Asja", v. 1859 "Aatelispesä" ja v. 1860 "Aattona".
"Rûdinissa" Turgênjew luo ilmi todellisen kuvan venäläisestä tilan-omistajasta 40-luvulta. Ylevä mieli, hyvää hapuileva tahto, jonkunlainen ritarillisuus, mutta samalla sydänjuurissa asti asuva kiintymys maaorjuuden oloihin, "bârinin" (herran) tavat ja elämänlaatu, epäröivä tahto, "kotkan sydän ja kotkan äly, mutta siivet lyhyet, leikatut", — siinä Rûdin. Samantapaisia tyypejä esittää "Aatelispesäkin".
Tulemme sitten T:n elämälle ja Venäjän kirjallisuuden historialle niin merkilliseen vuoteen 1862, jolloin helmikuun vihkossa aikakauslehteä "Rúski Vjêstnik" ilmestyi T:n romaani "Isät ja lapset".
Tuskin on mikään kirja Venäjällä herättänyt niin paljon melua, väitteitä ja vastaväitteitä, suuttumusta, kiihkoa, eripuraisuutta. "Isät" suuttuivat, heidät kun oli kuvattu muka niin mitättömiksi; "lapset", jotka äskettäin olivat T:ssa ihailleet "maaorjuuden kukistajaa", syyttivät häntä nyt "vapauden asian kavaltajaksi". Sana "nihilisti",[3] jonka T. oli tässä romaanissaan tuonut ensi kertaa julkisuuteen, iski kuin räiskivä raketti keskelle hyörivää ja pyörivää, vapauden aamukoittoon joko ilolla tai kauhulla katselevaa, mutta keinoista vapauden saamiseen niin kerrassaan epätietoista ja keinoista sen ehkäisemiseen muka niin varmaa yleisöä. Se levisi kuin kulovalkea kaikkialle ja tuli kunnia- tai pilkkanimeksi — aina sitä myöten, missä piireissä sitä käytettiin, — sille pivolliselle nuorukaisia, miehiä ja naisia, joka kypsymättömin voimin siihen aikaan näytteli heikosti laadittua prologia Venäjän suureen, nykyjään kenties katastrofin kynnyksellä liikkuvaan, veriseen revolutionidraamaan. Tällainenko — kysyttiin — tällainenko on Venäjän intelligensinuoriso, tällaistako tympeytynyttä, tunteensa tylsistänyttä joukkiota, ilman uskoa, ilman ihanteita, valmiina kieltämään kaikki, tunnustamatta mitään, valmiina kukistamaan kaikki, varaamatta mitään sijaan?
Nuo kiihkoisat moittijat — niinkuin moni pintapuolinen lukija nytkin — olivat liian hätäisesti punninneet tämän romaanin merkityksen tai oikeammin Bazârowin, jonka ympärille koko kertomus ryhmittyy. Sellaista luonnetta, kuin Bazârow, pidettiin todellisuudessa mahdottomuutena, karrikatyyrinä ja väitettiin tekijän inhoavan sankariansa. Erehdystä. "Bazârow", sanoo T. itse, "on minun lempilapseni, jonka kuvaamiseen olen tuhlannut kaikki käytettävissäni olevat värit. Bazârow, tuo älykäs, sankarimainen olento — hänkö karrikatyyri?"
Bazârow on voimallinen, kuolemaa vääjäämätön henki, joka peittelee omia epäilyksiänsä kylmän, tylyn ivan verhoon. Hänen maailmankatsantonsa näyttää ensi silmäyksellä niin vakaalta ja varmalta, mutta itse asiassa on toisin. Hän epäröi, hän hapuilee, hän kaipaa omassa itsessään jotain ehjempää. Hän ei päästä sydämensä pyhäkköön ketään, hän kätkee tunteensa usein liiankin räikeitten, loukkaavain lauselmain alle. Bazârow on kieltämysten mies, mutta kärsii sanomattomasti tuossa kieltämyksessään. "Hän etsii, hän ikävöi, mutta sanomattomassa itserakkaudessaan ja ylpeydessään hän ei päästä valituksiaan ja kyyneleitään ilmi." Hän on pohjaltaan sittenkin ristiriitaisten vakaumusten raastama ja sellaisena traagillinen henkilö. Hän kuolee kieltämyksen miehenä, päästämättä viimeisilläänkään ketään katsahtamaan sydämensä sisimpiin.