— Alas! — kiljasi Sítnikow, mutta pysähtyi. — Enhän minä sentään niitä kiellä, — virkkoi hän.
— Ei, kyllä minä huomaan, että te olette slavofiili.
— Enkä ole slavofiili, vaikka tietystihän minä… — Ei, ei, ei! Slavofiili te olette! Te olette Domostrói lehden kannalla. Ruoska käteen, siihen te olisitte omianne.
— Ruoska on hyvä kapine sekin, — huomautti Bazârow; — mutta jopa tässä päästiinkin ihan viimeiseen pisaraan…
— Mitä niin? — keskeytti Jevdóksia.
— Sampanjaa, arvoisa Audótja Nikitishna, sampanjaa eikä teidän vertanne.
— Min' en saata hillitä itseäni, kuullessani hyökättävän naisten kimppuun, — jatkoi Jevdóksia. — Se on hirmuista, hirmuista! Sen sijaan, että hyökkäätte naisten kimppuun olisi parasta, kun lukisitte Micheletin kirjan: De l'amour. Mainiota! Hyvät herrat, ruvetaanpa puhumaan rakkaudesta, — lisäsi Jevdóksia, päästäen hervakasti kätensä vaipumaan kuopilleen painuneen tyynyn päälle.
— Mitäpä tässä nyt rakkaudesta! — sanoi Bazârow. — Te mainitsitte äsken rouva Odintsôwia… Niinhän se muistaakseni oli? Kuka se on?
— Ihana olento, ihana olento! — vingahti Sítnikow. — Minä esitän teidät toisillenne. Älykäs, rikas, leski. Sääli vaan, ett'ei hän ole tarpeeksi kehittynyt vielä; hänen pitäisi tutustua lähemmin meidän Jevdóksian kanssa. Niin juur, teidän terveydeksenne, Eudoxie! Kilkis! "Et toc, et toc, et tin-tin-tin. Et toc, et toc, et tin-tin-tin!!"[12]
— Victor! Te olette vallaton vekkuli!