Kauan kesti aamiaista. Ensimmäistä sampanja-pulloa seurasi toinen, kolmas, jopa neljäskin. Jevdóksia puheli taukoamatta, ja Sítnikow säesti häntä myötäänsä. Paljon siinä haasteltiin siitä, mitä avioliitto olla mahtaa, ennakkoluuloako vai rikostako, ja millaisia syntyy maailmaan ihmisiä, yhdenkölaisia vai erinkaltaisiako, ja mitä se individuaalisuus oikeastaan lienee. Vihdoin mentiin niin pitkälle, että Jevdóksia, viinistä ihan punaisena, rupesi tylsillä kynsillään takomaan epävireisen pianon koskettimia ja laulamaan käheällä äänellään ensin mustalaislauluja, ja sitten Seymour-Sheeffin laulua: "Uneen uupunut Granada". Sítnikow sitoi päähänsä villaisen kaulavyön ja oli olevinaan kuoleva rakastaja, jolta
"Hehkuviksi suudelmiksi
Huulet liittyi huulihin."
Tämä oli jo liikaa Arkâdin mielestä.
— Hyvä herrasväki! — sanoi hän ääneen. — Bedlamiahan tämä jo muistuttaa.[13]
Bazârow, joka koko keskustelun aikana oli vain silloin tällöin pistänyt väliin jonkun kompasanan, pysytellen enimmäkseen sampanjan ääressä, päästi äänekkään haukotuksen, nousi ylös ja, emännälle jäähyväisiäkään sanomatta, läksi Arkâdin kanssa pois. Sítnikow hyppäsi perässä.
— No mitäs sanotte? Mitäs sanotte? — kyseli hän, imelästi lähennellen heitä milloin puolelta milloin toiselta. — Sanoinhan minä jo, että se on merkillinen ihminen! Enemmän sellaisia naisia meille! Hän on tavallaan korkeasti siveellinen ilmiö.
— Entäs tämä sinun isäsi laitos, onko sekin korkeasti siveellinen ilmiö? — murahti Bazârow, sormellaan tokaisten kapakkaan, jonka ohitse he parhaillaan kulkivat.
Sítnikow se nauraa vingahti jälleen. Hän häpesi kovasti syntyperäänsä, eikä tiennyt, ollako mielissään vai loukkautuako Bazârowin odottamattomasta sinuttelemisesta.
XIV.
Parin päivän perästä oli kuvernöörissä baalit. Matvei Iljítsh oli niissä oikea "juhlan sankari". Aatelisten johtaja se jokaiselle julisti tulleensa tänne yksinomaa kunnioituksesta häntä kohtaan, ja kuvernööri puolestaan keskellä baalien touhuakin, paikoillaankin pysyen, yhä "jakeli käskyjä". Sulavuus Matvei Iljítshin käytöksessä saattoi vetää vertoja ainoastaan hänen personansa ylevyydelle. Hänellä oli ystävällinen sana kaikille, kelle hiukan inhon sekainen, kelle hiukan kunnioituksen sekainen; naisten edessä hän vuodatti oman itsensä pelkkiin kohteliaisuuksiin, ollen un vrai chevalier français ja myötäänsä nauraa hohottaen kovaa, heleätä nauruaan ja ihan yksin, niinkuin ylhäisen virkamiehen tulee ja sopii. Arkâdia hän taputti selkään, sanoen häntä äänekkäästi "mon neveuksi". Vanhaan frakkiin puetulle Bazârowille hän suvaitsi suoda hajamielisen, mutta suopean silmäyksen, noin syrjittäin, poskea pitkin, ja samalla epäselvän, mutta ystävällisen jupinan, jossa ei kuulunut muuta kuin "s'on" ja "vars… haus…". Sítnikowille hän ojensi sormensa, ja myhähti, mutta silloin oli pää jo kääntynyt toisaanne. Rouva Kúkshinillekin, joka oli tullut baaleihin ilman krinoliinia ja sen semmoisia, likaisissa sormikkaissa, mutta paratiisinlintu hivuksissa, — rouva Kúkshinillekin hän sanoi: "enchante" (ihastunut). Väkeä oli ahdinkoon asti, eikä kavaljeereista suinkaan ollut puutetta. Siviliherrat tunkeilivat enimmäkseen seinuksilla, mutta sotaherrat tanssivat uutterasti, varsinkin muuan heistä, joka oli oleskellut kuusi viikkoa Parisissa ja oppinut siellä kaikenlaisia uljaita huudahduksia, niinkuin "sut" ja "ah fichtrrre" ja "pst, pst, mon bibi", y.m.s. Hänen lausuntonsa oli aivan puhdasta, siinä kuului oikea parisilainen chic, mutta sittenkin hän sanoi "si j'aurais" kun piti sanoa "si j'avais" ja "absolument" kun tarkoitti "tietysti"; sanalla sanoen: hän puhui tuota suur-venäläis-franskalaista murretta, jolle franskalaiset niin paljon nauravat, silloin nimittäin kuin heidän ei tarvitse meikäläiselle vakuuttaa, että me muka puhumme heidän kieltään kuin taivaan enkelit, "comme des anges".