Arkâdin tanssitaito oli huononpuoleista, niinkuin jo tiedämme. Bazârow ei tanssinut ensinkään, ja niinpä he istuivat nurkassa kahden kesken. Ennen pitkää liittyi Sítnikowkin heihin. Siinä hän sitten, kasvoillaan ylenkatseellinen hymy, lasketteli myrkyllisiä huomautuksia, julkeasti silmäillen ympärilleen ja nähtävästikin tuntien sulaa nautintoa. Äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat. Hän joutui ikäänkuin hämilleen ja, kääntyen Arkâdin puoleen, virkkoi:
— Rouva Odintsôw tuli.
Arkâdi nosti silmänsä, näki oven suuhun pysähtyneen kookkaan naisen, mustissa vaatteissa, ja hämmästyi hänen ryhtinsä arvokkaisuutta. Paljaat käsivarret ne näyttivät niin kauniilta kummallakin puolen solakkaa vartaloa; kauniisti riippuivat välkähtelevään tukkaan kiinnitetyt keveät fuksiat alas pyöreille hartioille: tyynesti ja älykkäästi, niin juuri: tyynesti eikä miettivästi, katselivat kirkkaat silmät hiukan kuperan otsan alta, ja huulilla asui tuskin huomattava hymy. Jotain lempeää, hentoa voimaa tuulahteli hänen kasvoistansa.
— Tunnetteko hänet? — kyseli Arkâdi Sítnikowilta.
— Me ollaan vanhoja tuttuja. Tahdotteko, niin esitän?
— Miks'ei … tuon kadriljin jälkeen. Bazârowinkin huomio kiintyi rouva Odintsôwiin.
— Mikäs kapine se tuo on? — virkkoi hän. — Ei ole muun akkaväen näköinen lainkaan.
Kadriljin perästä Sítnikow vei Arkâdin rouva Odintsôwin luokse. Mutta tokkopa hän tuon rouvan kanssa lienee kovinkaan tuttu ollut, koskapa itsekin takertui sanoissaan, ja rouvakin katseli häntä hiukan oudostellen. Mutta iloinen ilme välähti rouvan kasvoilla, kun hän sai kuulla Arkâdin sukunimen. Hän kysäisi, eikö hän ole Nikolai Petrôwitshin poika.
— Aivan niin.
— Minä olen kahdesti nähnyt teidän isäänne ja paljon kuullut hänestä, — jatkoi rouva; — minun on hyvin mieluista tutustua teidän kanssanne.