Samassa tulla heilahti hänen luokseen muuan adjutantti pyytämään kadriljiin. Toinen suostui.
— Tanssittehan te siis? — kysäsi Arkâdi kunnioittavasti.
— Kyllä. Miksikä ette luule minun tanssivan? Vai olenko mielestänne liian vanha?
— Hyväinen aika, eihän toki! … Mutta siinä tapauksessa sallinette minun pyytää teitä masurkkaan?
Rouva Odintsôw myhähti suopeasti.
— Kiitos! — virkkoi hän, katsahtaen Arkâdiin, ei juuri alentuvasti, vaan aivan kuin naimisissa olevat sisaret katsahtavat hyvin nuoriin veljiinsä.
Rouva Odintsôw oli vain vähäsen vanhempi Arkâdia, yhdeksännellä kolmatta, mutta hänen edessään Arkâdi tunsi olevansa kuin mikä koulupoika tai keltanokka ylioppilas, aivan kuin i'än-erotus olisi paljoakin suurempi. Matvei Iljítsh lähestyi rouva Odintsôwia, ylhäinen katse kasvoilla ja matelevan makeita sanoja huulilla.
Arkâdi vetäysi syrjään, sieltäkin yhä edelleen tarkastellen tuota rouvaa, kääntämättä hänestä silmiänsä kadriljinkaan aikana. Rouva haasteli yhtä vapaasti kavaljeerinsa kuin äsken ylhäisen virkamielienkin kanssa; verkalleen liikauttaen joskus päätään ja silmiään, ja pari kertaa vain naurahtaen. Hänen nenänsä oli paksunlainen, niinkuin melkein kaikilla venäläisillä, eikä ihokaan ollut aivan puhdas, mutta siitä kaikesta huolimatta Arkâdi tuli siihen päätökseen, ett'ei hän näin ihanata naista ole vielä milloinkaan kohdannut. Hänen äänensä se yhtämittaa helähteli Arkâdin korvissa; yksin leningin poimutkin olivat hänellä toisenlaisia kuin muilla, ne asettuivat somemmin ja leveämpinä; hänen liikkeensä olivat erittäin sulavia ja luonnollisia yht'aikaa.
Musikin ruvetessa soittamaan masurkkaa, Arkâdi istahti daaminsa viereen, mutta tunsi ensi alussa jonkunlaista arkuutta sydämessään. Hän oli aloittamaisillaan keskustelun, mutta ei saanut sanaakaan suustaan; ääneti istui vain, tukkaansa tuiverrellen. Eipä hänen sentään tarvinnut kovinkaan kauan arkailla ja olla levottomana. Rouva Odintsôwin tyyneys siirtyi häneenkin, eikä kulunut neljännes-tuntiakaan, niin jo hän varsin vapaasti kertoi hänelle isästään, sedästään, elämästä Pietarissa ja maalla. Toinen kuunteli häntä kohteliaalla osanotolla, hiljalleen aukaisten ja sulkien viuhkaansa. Arkâdin puhelu keskeytyi silloin kuin hänen daamiansa tultiin pyytämään tanssiin. Sítnikowkin kävi kahdesti. Rouva Odintsôw palasi taas sijalleen, tarttui viuhkaansa, eikä rintakaan edes kohoillut entistä nopeammin. Mutta Arkâdi se taas rupesi juttelemaan, tuntien olevansa niin kerrassaan onnellinen, kun saa istua hänen läheisyydessään, haastella hänen kanssaan, katsella hänen silmiänsä, kaunista otsaansa, koko noita suloisia, onnekkaita, älykkäitä kasvoja. Rouva Odintsôw puolestaan puhui vähän, mutta elämän tuntemus ilmeni hänen sanoissaan. Muutamista hänen huomautuksistaan Arkâdi tuli siihen päätökseen, että tämä nuori nainen on jo ennättänyt tuntea ja mietiskellä paljonkin…
— Kenenkä kanssa te seisoittekaan äsken, — kysäisi hän Arkâdilta, — silloin kuin herra Sítnikow toi teidät minun luokseni?