— Vai huomasitte te hänet? — kysyi Arkâdi vuorostansa. — Eikö hänellä ole niin hauskat kasvot, vai kuinka? Se on muuan Bazârow, minun ystäväni.
Ja Arkâdi rupesi puhelemaan "ystävästään".
Hän puhuikin hänestä niin juurta jaksain ja sellaisella innostuksella, että rouva Odintsôw kääntyi ja loi häneen tarkkaavan katseen.
Masurkka läheni loppuansa. Arkâdista tuntui niin ikävältä erota daamistansa: olihan ollut niin mieluista seurustella hänen kanssaan tunnin verran! Arkâdista oli tosin koko sen aikaa tuntunut, että tuo suloinen tanssitoveri ikäänkuin laskeutuu alas hänen luokseen, ja että hänen pitäisi olla kiitollinen rouva Odintsôwille … mutta eiväthän nuoret sydämet sellaista tunnetta raskaana pidä.
Musikki vaikeni.
— Merci, — virkkoi rouva Odintsôw. — Te lupasitte käydä luonani. Ottakaa tuo ystävä mukaanne. Olisin utelias näkemään miestä, joka rohkenee olla uskomatta mihinkään.
Kuvernööri astui rouva Odintsôwin luokse ja, ilmoittaen illallisen olevan valmiin, tarjosi hänelle huolestuneen näköisenä kätensä. Lähtiessään kuvernöörin kanssa, rouva Odintsôw kääntyi ympärinsä, vielä kerran myhähtääkseen ja nyökäyttääkseen päätänsä Arkâdille. Tämä kumarsi syvään ja katsahti hänen jälkeensä: kuinka solakalta näyttikään tuo vartalo mustan silkin harmahtavissa välkkeissä!
— Nyt hän on jo unohtanut, että minua on olemassakaan, — ajatteli
Arkâdi, ja sydämessä tuntui jotain niin puhdasta ja nöyrää.
— No? — kysäisi Bazârow Arkâdilta, heti kuin tämä oli palannut heidän yhteiseen nurkkaansa. — Oliko hauskaa? Äsken tässä muuan herra tiesi kertoa minulle, että tuo rouva on semmoinen — huh-huh, mutta tomppelin näköinenpä se oli koko herra. No niin, onko hän sinunkin mielestäsi tuommoinen huh-huh?
— En minä tuollaista määritystä oikein ymmärrä, — vastasi Arkâdi.