— Kas sitä viatonta poikasta!
— Siinä tapauksessa en minä ymmärrä sinun herraasi. Rouva Odintsôw on sangen suloinen, kieltämättä, mutta hän on niin kylmä ja niin luokse-pääsemätön, että…
— Hiljaisessa vedessä … ja niin edespäin, — keskeytti Bazârow. — Kylmä, sanot sinä. Sehän se juuri sen maun antaakin. Syöthän sinä mielelläsi jäätelöä?
— Kenties, — mutisi Arkâdi. — En minä tuota ymmärrä. Hän tahtoisi tutustua sinun kanssasi ja pyysi minua tuomaan sinut luokseen.
— Kyllä mahdoit sitten antaa minusta hyvän kuvan! Mutta hyvinpä siinä teitkin. Vie minut sitten. Olkoon hän mikä hyvänsä: joko tavallisia maaseutujen naisleijonia tahi noita "emangcipee", sitä sorttia kuin rouva Kúkshin, mutta en minä vaan sellaisia olkapäitä ole nähnyt pitkään aikaan.
Arkâdista tuntui ilkeältä tuo Bazârowin kyynillisyys, mutta — niinkuin usein käy — hän nuhteli ystäväänsä, ei kumminkaan siitä, mikä tuossa ystävässä oli tehnyt häneen niin vastenmielisen vaikutuksen.
— Miks'et sinä tahdo myöntää, että naisillakin saattaa olla ajatuksen vapautta? — virkkoi hän puoliääneen.
— Siks'en, veikkonen, että, mikäli minä olen huomannut, vapaasti eivät ajattele muut kuin hirmuisen rumat naiset.
Enempää he eivät sitten enää puhuneetkaan.
Illallisen jälkeen ystävykset läksivät pois. Rouva Kúkshin naurahti hermostuneena ja kiukuissaan heidän jälkeensä, ei kumminkaan aivan arjistelematta. Hänen itserakkauttansa oli syvästi loukannut se seikka, ett'ei kumpikaan ollut kiinnittänyt häneen vähintäkään huomiota. Hän viipyi haaleissa ihan viimeisiin ja kellon käydessä neljättä aamulla tanssi Sítnikowin kanssa polkkamasurkan oikein parisilaiseen tapaan. Ja tähän opettavaiseen kohtaukseen sitten kuvernöörin baalit päättyivätkin.