* * * * *
— Saas nähdä nyt, mihinkä imettäväisten lahkoon tämä ihminen nyt luettaman pitää, — puheli Bazârow huomenissa, astuessaan Arkâdin kanssa sen hotellin portaita ylös, johon rouva Odintsôw oli asettunut asumaan. — Nenään tuntuu jo, että täällä on jotain nurinpäin.
— Kummakseni minun käy kuin käykin! — huudahti Arkâdi. — Sinäkö todellakin, sinä, Bazârow, noudatat tuota ahdasmielistä moraalia, jota…
— Älä tuossa joutavia! — keskeytti Bazârow välinpitämättömästi. — Etkös tiedä, että meikäläisen miehen murteessa "nurinpäin" merkitsee "oikeinpäin"? Toisin sanoen: tienesti tiedossa. Itsehän sinä tänään sanoit kummastelevasi, että hän meni miehelle, mutta mennä rikkaan ukon kanssa naimisiin ei minun mielestäni ole ensinkään kummallista; se on päinvastoin varsin järkevää. Kaupungissa kulkevia huhuja min'en usko, vaikka, kuten kuvernööri sanoo, minun on mieluista ajatella, että huhut puhuvat totta.
Sanaakaan vastaamatta Arkâdi koputti numeron ovea. Nuori, livreaan puettu palvelija saattoi vieraat suureen huoneesen, kehnosti sisustettuun, niinkuin venäläisen hotellin huoneet konsanaankin, kukkasilla kumminkin koristettuun. Vähän ajan perästä tuli sisään rouva Odintsôwkin, yllään yksinkertainen aamuleninki. Keväisen auringon valossa hän näytti vieläkin nuoremmalta. Arkâdi esitti hänelle Bazârowin, ihmeeksensä salaa huomaten viimeksi-mainitun käyneen ikäänkuin hämille. Rouva Odintsôw sitä vastoin pysyi aivan levollisena, niinkuin eilenkin. Bazârow tunsi itsekin joutuneensa hämille, ja sekös häntä harmitti. "Se tässä vielä puuttui: akkaväkeä säikähdettiin!" arveli hän. Ja hän retkahti nojatuoliin, ihan yhtä hyvin kuin Sítnikowkin, ja rupesi puhelemaan liioitellun luontevasti, jolla aikaa rouva Odintsôwin kauniit silmät olivat myötäänsä kiintyneinä häneen.
* * * * *
Anna Sergêjewna Odintsôwin isä, Sergei Nikolâjewitsh Lóktjew vainaja, oli ollut kaikkialla kauneudestaan tunnettu mies, kauppakeinottelija ja pelari. Pystyssä pysyttyään ja huimasti elettyään neljä viisitoista vuotta Pietarissa ja Moskovassa, hän menetti pelissä kaikki, mitä hänellä oli, ja oli pakotettu asettumaan maalle. Siellä hän vähän ajan perästä kuoli, jätettyään peräti pienen omaisuuden kahdelle tyttärelleen Annalle ja Jekaterinalle, joista edellinen oli silloin kahdenkymmenen ja jälkimmäinen kahdentoista iässä. Äiti, N:ien köyhtynyttä ruhtinassukua, oli kuollut jo Pietarissa, miehensä loistoaikoina.
Annan tila oli isän kuoleman jälkeen sangen tukala. Pietarissa saatu loistava kasvatus ei ollut varustanut häntä kestämään maatilan ja talouspuuhain huolia. Hän ei ollut tottunut syrjäiseen maaelämään. Hän ei tuntenut paikkakunnalla ketään, eikä ollut siellä keltä kysyä neuvoa. Isä oli karttelemalla kartellut naapureitansa: hän halveksi heitä, ja he halveksivat häntä, kukin tavallansa. Mutta Anna ei silti toimettomaksi jäänyt. Hän kutsui heti kohta luokseen tätinsä, ruhtinatar Audótja Stepânowna N:n, häijyn ja kopeamielisen ämmän, joka, Annan taloon tultuaan, otti omiin hoteisinsa kaikki parhaat huoneet, purpatti ja marmatti aamusta iltaan, eikä edes puutarhaankaan mennyt kävelemään, ellei perässä astunut hänen ainoa elin-orjansa, tuikean-näköinen lakeija, yllään nukkavieru, herneen-karvainen, vehreillä kalunoilla reunustettu livrea ja päässä kolmikolkka. Anna kesti kärsivällisesti kaikki tädin oikut, antoi opetusta nuoremmalle sisarelleen ja oli jo nähtävästi perehtynyt siihen ajatukseen, että täällä maansydämessä hänen on määrä lakastuakin… Mutta toisin oli kohtalo päättänyt.
Sattumalta tuli hänet nähneeksi muuan Odintsôw, peräti rikas mies, puolivälissä viidettäkymmentä, omituinen, hypokondrinen, pullea, jykevä ja happamennäköinen, ei kumminkaan typerä eikä ilkeä. Hän rakastui Annaan ja kosi häntä. Anna suostui rupeamaan hänen vaimoksensa, ja niin he elivät yhdessä viisi kuusi vuotta, kunnes Odintsôw kuoli, säädettyään koko omaisuutensa Annalle.
Leskeksi jäätyänsä ei Anna Sergêjewna kokonaiseen vuoteen liikkunut maatilaltansa minnekään, mutta sitten hän läksi sisarensa kanssa ulkomaille. Saksaa kauemmas hän ei kumminkaan matkustanut: hänen tuli ikävä, ja niinpä hän palasi takaisin rakkaasen Nikôljskojeensa, joka sijaitsi noin neljänkymmenen virstan päässä K:n kaupungista. Siellä hänellä oli uljas, erittäin hienosti sisustettu talo ja kaunis puutarha monine ansareineen: Odintsôw vainaja ei näet ollut kieltänyt itseltään mitään. Kaupungissa ei Anna Sergêjewnaa nähty kuin ylen harvoin. Hän pistäysi sinne enimmäkseen vain asioilla, vähäksi aikaa silloinkin. Yleensä ei hänestä pidetty. Ihmisillä oli hirmuisen paljon sanomista hänen avioliittonsa johdosta Odintsôwin kanssa; hänestä kerrottiin kaikenmoisia perättömiä juttuja: hän muka oli ollut isänsä kätyrinä väärissä peleissä, eikä hän ollut muka turhanpäiten tuota ulkomaan matkaakaan tehnyt, vaan oli se ollut välttämätöntä onnettomain seurausten kätkemiseksi … "ymmärrättehän minkä", sanoivat kertojat moittivasti… "Hän on jo kulkenut tulen ja veden kautta", sanottiin, ja siihen sitten muuan läänissä tunnettu sukkelakielinen herra tavallisesti aina lisäsi: "Ja läpi vaskitorvienkin." Kaikki nämä huhut tulivat hänenkin kuuluviinsa, mutta hän antoi niitten mennä korvasta sisään, toisesta ulos: hän oli luonteeltaan vapaa, päättäväinen.