* * * * *
Rouva Odintsôw istui nyt, nojatuolin selkämystä vasten kallistuen ja käsi käden päällä, ja kuunteli Bazârowia. Tämä puhui vastoin tavallisuutta sangen paljon, ilmeisestikin koettaen olla intressantti. Ja tämä se taaskin kummastutti Arkâdia. Hän ei vain osannut sanoa, onnistuuko Bazârow tuossa yrityksessä. Anna Sergêjewnan kasvoista oli vaikea päättää, millaisen vaikutuksen vieraan puhe häneen tekee: niissä asui yhä edelleen sama ilme, kohtelias, hieno; hänen kauniissa silmissään loisti tarkkaavaisuus, mutta tarkkaavaisuus levollinen. Bazârowin väkinäinen ponnistelu oli ensi hetkellä näyttänyt hänestä vastenmieliseltä, aivan kuin ilkeä haju tai räikeä sävel, mutta hän ymmärsi heti vieraan olevan hämillänsä, ja se tuntui hänestä mielistelevältäkin. Hän ei inhonnut muuta kuin sellaista, mikä tympeätä on, mutta tympeydestähän ei olisi kukaan saattanut Bazârowia syyttää.
Arkâdi sai sinä päivänä myötäänsä kummastelemisen aihetta. Hän oli odottanut, että Bazârow rupeaisi rouva Odintsôwin, niinkuin älykkään naisen kanssa konsanaankin, puhumaan omista vakaumuksistaan ja näkökannoistaan; rouva Odintsôw itsehän oli lausunut toivovansa saada kuulla miestä, joka "rohkenee olla uskomatta mihinkään". Mutta sen sijaan Bazârow jutteli lääketieteestä, homeopatiasta, kasvitieteestä. Keskustelussa tuli ilmi, ett'ei rouva Odintsôw ollut hukkaan kuluttanut aikaansa: hän oli lukenut koko joukon hyviä kirjoja ja puhui kerrassaan hyvää venättä. Hän käänsi puheen musikkiin, mutta huomattuaan, ett'ei Bazârow tunnusta taidetta, siirtyi vähitellen jälleen kasvitieteesen, vaikka Arkâdi oli jo alkamaisillaan laajaa esitystä kansansävelten merkityksestä. Rouva Odintsôw kohteli häntä edelleenkin kuin nuorinta veljeänsä: hän näkyi antavan arvon Arkâdissa ilmenevälle nuoruuden hyvänsävyisyydelle ja vilpittömyydelle, mutta — siinä kaikki. Kolmisen tuntia kesti tämä keskustelu, hätäilemätön, monipuolinen, vilkas.
Ystävykset nousivat viimein ja rupesivat jättämään hyvästi. Anna Sergêjewna katsahti heihin lempeästi, ojensi heille kummallekin kauniin valkoisen kätensä ja, hiukan mietittyään, virkkoi, huulilla epäröivä, mutta hyvä hymy:
— Ellette ikävää pelkää, hyvät herrat, niin käykääpäs minun luonani
Nikôljskojessa.
— Hyväinen aika, Anna Sergêjewna! — huudahti Arkâdi; — minähän pitäisin erityisenä onnena…
— Entäs te, m'sjö Bazârow?
Bazârow kumarsi vain, ja Arkâdi sai vieläkin kerran syytä kummastelemiseen: hän huomasi ystävänsä punastuneen.
* * * * *
— No niin? — virkkoi Arkâdi hänelle, heidän tultuaan kadulle, — oletko yhä vieläkin sitä mieltä, että hän on tuommoinen huh-huh?