— Kuka hänet ties! Onpas vaan saanut jäätä ylleen! — vastasi
Bazârow. Hetken kuluttua hän lisäsi:
— Herttuatar se on, hallitseva persona: laahus vaan taakse ja kruunu päähän, muuta ei kaipaa.
— Ei meidän herttuattaret sellaista venättä puhu, — huomautti
Arkâdi.
— On ollut uudestaan korjattavana, veikkoseni; on saanut syödä meidän leipää.
— Mutta viehättävä hän vaan on, — äännähti Arkâdi.
— Verraton ruumis! — jatkoi Bazârow; — vaikka sen veis suoraa päätä anatoomiseen teatteriin.
— Mutta älähän nyt enää, Herran tähden, Jevgêni! Tuohan on jo suunnalta pois!
— No älähän nyt suutu, hellunlellu! Sanon vaan: ensimmäistä sorttia.
Kyllä me vaan tästä lähdetään sinne.
— Milloin?
— Vaikka ylihuomenna. Mitäs meill' ois täällä tekemistä? Sampanjaako latkia rouva Kúkshinin kanssa? Vai kuunnellako sinun sukulaistasi, tuota liberaalista tevanaa? Ylihuomenna pyörähdetään pois. Ja sielläpäinhän se on isä ukonkin maatila. Eikös Nikôljskoje ole K:n maantien varrella?