— "Ymmärrän", vastasi pehtori.
— "Ja kun herra on herännyt, niin käske räätäli sinne ottamaan mittaa.
Parta on kanssa ajettava. Ei nyt, mutta sitten."
— "Ymmärrän", toisti pehtori. "Martin Petrovitsh, olkaa niin hyvä." Harlow nousi, katsahti äitiäni, yritti mennä hänen luokseen, mutta pysähtyi, kumarsi syvään, risti kolmesti silmänsä Jumalan kuvaa kohti ja läksi pehtorin jälkeen.
Hänen jälkeensä luikahdin minäkin huoneesta ulos.
XXIV.
Pehtori saattoi Harlow'in viheriään kamariin ja juoksi samassa emäntäpiikaa hakemaan, koska vuoteesta puuttui makuuvaatteita. Souvenir, joka oli kohdannut meidät etuhuoneessa ja oli yhdessä meidän kanssamme pujahtanut viheriään huoneesen, rupesi samassa kimmurtelemaan ja nauramaan Harlow'in edessä, joka miettiväisenä oli seisattunut keskelle lattiaa, kädet hajallaan. Vettä vuoti hänestä yhä vieläkin.
— "Ruostalainen! Ruostalainen, Harlow!" piipitti Souvenir, nauraen ja pidellen sivujaan, "sinä mainio Harlow'in suvun suuri kanta-isä, katsahda nyt alas jälkeiseesi! Miltä hän nyt näyttää? Voitko tunnustaa hänet omaksesi! Ha-ha-ha! Teidän ylhäisyytenne, sallikaa minulle kätösenne! Miksikäs teillä on mustat sormikkat käsissä?"
Minä aioin pidättää Souvenir'iä ja saattaa häntä häpeämään käytöstänsä, mutta se oli mahdotonta.
— "Minä muka olin ruotuvaivainen ja raukka! 'Ei ole muka sinulla omaa kattoa pääsi päällä!' Mutta samanlainen ruotuvaivainen on hänestä nyt tullut, kuin minustakin, vaivaisesta syntisestä. Nyt on Martin Harlow'it ja maankulkijat Souvenir'it yhtä ja samaa! Armopaloilla pitä Martin Petrovitsh'kin rupeaa elämään. Ottavat tuosta leivän kuoren, jota koira on haistellut ja sitten siihen jättänyt, ottavat sen ja — syö muka Martin Petrovitsh. Ha-ha-ha!"
Harlow seisoi edelleen maahan tuijottaen ja jalat sekä kädet taarallaan.