— "Martin Harlow!" jatkoi Souvenir, vikinätään. "Semmoinen mahtava mies että pois tieltä! Älä muka tule herran tielle, paiskaan nurin! Ja kun suuressa viisaudessansa rupesi omaisuuttansa jakelemaan, niin silloinkos sitä paisuttiin vasta! Kiitollisuutta; muka kiitollisuutta! Entäs minä! Miksikäs minä jäin ilman? Miks'eikäs minun osalleni mitään tullut? Minä kukaties olisin osannut paremminkin kiittää! Ja tottahan minä sanoinkin, että niin ajavatkin herran paljain jaloin lumihankeen…"
— "Souvenir!" kiljasin minä, mutta Souvenir ei huolinut mistään.
Harlow seisoi edelleen paikallaan. Näytti siltä kuin hän nyt vasta olisi ruvennut tuntemaan kuinka märkä hän oli kantapäästä kiireesen ja olisi odotellut milloinka muka hänen päältään riisutaan. Mutta pehtoria ei kuulunut.
— "Sotaherra vielä on olevinaan!" alkoi Souvenir jälleen. "Sotauroona näet oli isänmaata suojelemassa! Miehuutta muka näytettiin! Sepä se: kiskoa kohmettuneiden marodörien koivista housut pois — kas sitä me osaamme, mutta annas kun tytön heitukka meille jalkaa polkee, niin meni miehuus housujen pohjaan."
— "Souvenir!" huusin minä uudestaan.
Harlow vilkasi sivulta Souvenir'iin. Näytti siltä kuin ei hän tähän hetkeen asti olisi huomannutkaan Souvenir'in läsnä-oloa ja olisi vasta minun huudahdukseni jälkeen havainnut hänet.
—- "Kavahda", äänsi hän kumeasti, "varo, ett'ei kävisi sinun huonosti."
Souvenir räjähti nauramaan.
— "Voi; arvoisa veli kuinka te säikäytitte minut! Kuinka te olette hirmuinen kuitenkin! Olisitte toki edes tukka kultana kammanneet, muutoin ne, taivas varjelkoon, kuivavat eikä niitä sitten liottamallakaan saa selväksi." Äkkiä rupesi Souvenir pöyhistelemään. "Vai vielä te nokkaanne nostelette? Keppikerjäläinen se tässä vielä mahtailee. Sanokaas paremmin missä se teidän kotinne nyt on? Sillähän te aina kerskailette. Minulla muka on katto pääni päällä, sinä muka olet katoton ja koditon. Minulla muka on syntymäkoti minulla."
Pitihän näet vaan tämän sanan lähteä pyörimään hänen kielellään.