— "Herra Bitshkow!" virkoin minä. "Ajatelkaa toki mitä te sanotte!"
Mutta hän räkätti yhä edelleen, hyppien ja kiemuroiden aivan Harlow'in edessä… Ja pehtori emäntäpiian kanssa viipyi vaan.
Minua rupesi peloittamaan. Puhellessaan äitini kanssa oli Harlow tyyntymistään tyyntynyt ja vihdoin kokonaan tyytynyt kohtaloonsa. Nyt minä huomasin kuinka hän jälleen rupesi ärtymään. Hengitys alkoi käydä kiivaammin, korvien alukset paisuivat äkisti, sormet rupesivat liikkumaan, silmät jälleen välkähtelemään kasvojen lian alta.
— "Souvenir! Souvenir!" huusin minä. "Lakatkaa jo tahikka kantelen minä äidille."
Mutta piru näytti riivanneen Souvenir'in.
— "Niin, niin, veikkonen", alkoi hän taas ilkeän piipityksensä.
"Tämmöisissä oloissa pitä nyt ollaan vaan! Mutta tyttäret ja vävy armas, Wladimir Wasiljevitsh, nekös nyt teidän kattonne alla teitä kylliksensä nauravat. Ja jospa edes olisitte kironneet heidät, niinkuin uhkasitte! Ei teissä ollut miestä siihenkään. Ja mitäpäs te Wladimir Wasiljevitsh'in rinnalle pyrkisittenkään? Wolodkaksi te häntä vaan nimittelitte! Mikäpäs Wolodka hän teille olisi? Hän on Wladimir Wasiljevitsh, herra Sletkin, tilanomistaja, hovinherra, entäs sinä — kukapas sinä olet?"
Kauhea huuto keskeytti Souvenir'in puheen… Harlow oli vimmastunut. Kädet puristuivat nyrkkiin ja kohosivat, kasvot lensivät sinisiksi, vaahtoa kiehahti haljenneille huulille.
Hän vapisi raivoissaan.
— "Kattoa! sinä sanoit" niin hän äänsi rämisevällä, rautaisella äänellään. "Kironnut, niinkö sinä sanoit? Ei! En minä heitä kiroa… Siitä he eivät välittäisi. Mutta katon, katon minä hävitän eikä pidä heillä oleman kattoa päänsä päällä niinkuin ei minullakaan ole. Saavat vielä tuta Martin Harlow'in! Ei ole vielä voimat minulta menneet! Saavat tuta, ketä he ovat narranneet. Ei pidä heillä olemaan kattoa päänsä päällä!"