— "Niin, te menette ihailemaan kättenne töitä", virkoin minä inholla, hyppäsin hevosen selkään ja panin sen jälleen nelistämään. Mutta hillitsemätön Souvenir ei jäänyt minusta jälkeen. Juostessaankin hän nauraa hohotti ja kiemuroitsi.
Tuolla on vihdoin Jeskovokin, tuossa sulkusilta, sitten pitkä aita ja hovin tammisto. Minä ajoin portille, astuin maahan, sidoin hevoseni ja jäin seisomaan hämmästyneenä.
Suuren rakennuksen katosta oli kolmas osa revittynä; kurkihirsi vaan oli jäljellä; paanuja ja lautoja oli hujan hajan maassa molemmin puolin rakennusta. Olkoonpa niinkin, että katto, kuten Kvitsinski sanoi, oli huono, mutta käsittämättömältä tuo sentään näytti. Ullakon permantoa myöten liikkui kömpelön nopeasti mustan harmaa suuri olento, levittäen tomua ja soraa ympärilleen, milloin heiluttaen tiileistä tehtyä savupiippua, milloin kiskoen irti kattolautoja ja viskellen niitä alas, milloin itse seinäänkin tarttuen. Se oli Harlow.
Ilmeiseltä karhulta hän näytti minusta nytkin: pää oli kuin karhulla, selkä ja hartiot kuin karhulla, jalkojansakin hän asetteli levälleen, jalkateriänsä taivuttamatta — aivan kuin karhu. Huima tuuli puhalti häneen joka taholta, nostaen hänen takkuista tukkaansa. Kauhea oli nähdä kuinka paikoittain revittyjen vaatteiden alta pisti esiin paljas punainen iho; kauhea oli kuulla hänen outoa, käheätä murinaansa. Pihalla oli paljo väkeä, akkoja, poikia, piikoja hyyristelihe aidan vieressä, muutamia talonpoikia oli ryhmäytynyt vähän kauemmas eri joukkoon. Tuttavani vanha pappi seisoi hatutta päin toisen rakennuksen portailla. Hänellä oli käsissään vaskinen risti, jota hän tuon tuostakin, sanaakaan sanomatta ja toivottomasti kohotteli ylös, ikäänkuin näyttäen sitä Harlow'ille. Papin vieressä seisoi Eulampia, nojaten selin seinään ja liikahtamatta katsoen isäänsä. Anna pisti välistä päätänsä akkunasta ulos, välistä katosi jälleen, vuoroin juoksi pihalle, vuoroin taas meni sisään. Sletkin kalman vaaleana, keltaisena, vanha yönuttu yllä ja patalakki päässä, juoksenteli paikasta toiseen, yksipiippuinen pyssy kädessä. Hän oli kuten sanotaan kokonaan juutalaistunut, hän oli tukehtua suuttumuksesta, hän uhkaili, hän vapisi, hän tähtäsi väliin Harlow'iin, heitti sitten pyssyn olalle, tähtäsi uudestaan huusi, itki.
Nähtyään minut ja Souvenir'in, hyökkäsi hän suoraa päätä meidän luoksemme.
— "Katsokaa, katsokaa, mitä täällä tapahtuu!" vingahti hän, "katsokaa! Hän on tullut hulluksi, hän on aivan järjeltään … ja katsokaas mitä hän tekee. — Panin jo polisia hakemaan, mutta ei ketään tule! Ei tule niin ketään. Ja jos minä ammun häneen, niin ei minua laki saa syyhyn, sillä tottahan jokainen on oikeutettu puolustamaan omaisuuttaan. Ja minä ammun, jumaliste minä ammun!"
Hän hyppäsi talon edustalle.
— "Martin Petrovitsh! Varokaa! Jos ette te tule alas, niin minä ammun!"
— "Ammu vaan" vastasi käheä ääni katolta. "Ammu vaan! Tuoss' on sulle siksi aikaa tuomisia!"
Pitkä lauta lensi samassa katolta. Se heilahti pari kertaa ympärinsä ja mäiskähti maahan aivan Sletkinin jalkain juureen. Kiljaisten ponnahti Sletkin syrjään, mutta Harlow rupesi kovasti nauramaan.