— Entäs sitten?
— Mutta mitenkäs se sopii… kuinka Akimin käy? Minä olen talon
Akimille antanut.
— Herra varjelkoon, teitä herratar kulta! Mitä te tuollaista suvaitsette puhua? Eikö talo ole teidän? Emmekö me kaikki ole teidän, kuinka? Ja kaikki, mitä me omistamme, — eikö kaikki ole teidän omaanne, herrattareni?
— Mitä sinä nyt puhut, Kirilovna, herra paratkoon? — Lisaveta Prohorovna veti patistisen nenäliinan esille ja hermostuneesti niisti nenäänsä. — Akimhan tuon talon osti omilla rahoillaan.
— Omilla rahoillaan? Mistä hän nuo rahat otti? — Eikö hän niitä koonnut teidän armostanne! Onhan hän, sitäpaitsi, jo niin kauvan käyttänyt maata hyväkseen… Ja kaikki teidän armostanne. Te myös ehkä ajattelette, ettei hänelle talon menetettyään jää rikkautta? Hän on rikkaampi teitä, kautta Jumalan!
— Kaikki tuo on niin, tietysti; mutta sittekin, minä en voi… Mitenkä minä tuon talon voisin myydä?
— Miksikäs ei myydä? — intti yhä Kirilovna. — Hyvä, että ostaja löytyi.
Sallitteko kysyä, paljonko hän teille tarjoaa?
— Kaksituhatta ruplaa, ylikin, — hillityllä äänellä kuiskasi Lisaveta
Prohorovna.
— Hän herrattareni, enemmän antaa, koska kaksituhatta heti ensi sanoikseen tarjosi. Akimin kanssa te kyllä sitte sovitte; verosta vapautatte, tahi jotenkin muutoin. — Hän vielä on oleva kiitollinenkin teille.
— Tietysti, veroa pitää vähentää. Mutta ei, Kirilovna, mitenkä minä sen möisin… Ja Lisaveta Prohorovna asteli edestakaisin kamarin lattialla… — Ei, se ei sovi, se on mahdotonta… älä, ole niin hyvä, sinä minulle siitä asiasta enää mitään puhu… tahi muutoin suutun…