— Minä huomaan, te ette puhu mitään siitä mistä minä jo teille mainitsin, etten minä sitä taloa voi myydä, enkä myy. En voi… se on, en tahdo…
Naum hymähti ja vaikeni hetken.
— Miten vaan suvaitsette… — virkkoi hän vihdoin, hieman nytkäyttäen olkapäitään:
Pyydän anteeksi. — Ja hän kumarsi sekä tarttui ovenkahvaan. Lisaveta
Prohorovna kääntyi jälleen.
— Sitäpaitsi, ettehän te vielä matkusta pois, — sanoi hän ja samalla soitti kelloa; (viereisestä huoneesta ilmestyi Kirilovna). — Kirilovna, käske tarjoamaan herra kauppiaalle teetä. Minä teidät vielä näen, — lisäsi hän, keveästi nyökäyttäen päällään.
Naum vielä kerran kumarsi ja poistui yhdessä Kirilovnan kanssa.
Lisaveta Prohorovna kulki pari kertaa yli lattian ja sitten uudelleen soitti. Tällä kertaa ilmestyi kasakka. Hän käski tämän kutsumaan Kirilovnan. Muutaman hetken kuluttua saapuikin kutsuttu, hieman narisuttaen uusia pukinnahkaisia puolikenkiään.
— Kuulitko sinä, — alotti Lisaveta Prohorovna hillitysti nauraen: — mitä minulle tuo kauppias esitteli? Toden totta, hän on ihan hassu!
— En, en kuullut… Mitä sitten? — ja Kirilovna sai mustiin, kalmukkimaisiin silmiinsä uteliaan ilmeen.
— Hän minulta Akimin talon tahtoo ostaa.