— Tuolla papin hamppumaan takana. Emäntä, tiettävästi, oman Nauminsa luokse hamppumaalle meni, mutta minun pimeässä oli mahdoton heitä nähdä, herra tietäköön, ja niin suoraan päin heitä törmäsin.
— Törmäsit! taaskin kertasi eukko, No, ja entäs hän, äitiseni, Naumin kanssa — seisoo?
— Seisoo — ei muuta. Naum seisoo ja hän seisoo. Nähtyään minut, sanoo: mihin sinä tuolla lailla juokset? Meneppä takaisin kotiin. Ja niin minä menin.
— Menit. — Eukko vaikeni. — No, Hyvästi, Fetinjusha, lisäsi hän sitten ja pyrähti omalle tielleen.
Keskustelu tämä varsin epämiellyttävästi vaikutti Akimiin. Hänen rakkautensa Audotjaan oli tietysti jo kylmentynyt, mutta, siitä huolimatta, palvelijattaren sanat eivät häntä miellyttäneet. Palvelijatar oli kumminkin sanonut totuuden. Itse asiassa, mainittuna iltana Audotja kohtasi Naumin, joka odotteli hamppumaan korkean aidan tielle luomassa pimeässä varjossa. Yökaste oli kostuttanut jokaisen ruohonkorren; voimakas, melkein tukehduttava tuoksu täytti ilman. Kuu juuri teki nousuaan, suurena ja keltaisena, tummien pilvimöhkäleitten takaa. Naum kuuli kaukaa jo Audotjan kiireellisen astunnan ja meni häntä vastaan. Hän saapui Naumin luokse ihan kalpeana kiireisestä juoksusta; kuu paistoi suoraan hänen kasvoihinsa.
— No, mitä, toitko? — kysyi Naum terävästi häneltä.
— Toinhan minä, kyllä toin, vastasi Hän epävarmalla äänellä. — Mutta, mitähän, Naum Ivanitsh…?
— Anna tänne, kun Herran toit, keskeytti hänet Naum ja ojensi kätensä…
Audotja veti poveltaan esille jonkunlaisen käärön. Naum heti sieppasi sen ja pisti taskuunsa.
— Naum Ivanitsh, lausui Audotja tuskallisella äänenä, kiinnittäen häneen paljon merkitsevän katseensa… — Ah, Naum Ivanitsh, kadotan minä sinun tähtesi sieluni…