Juuri silloin ilmestyi heidän luokseen palvelijatar.
Siis, Akim istuu rahilla tyytymättömänä sivellen partaansa. Audotja tuon tuostakin pistäytyi kamarissa, jonka jälkeen taas poistui. Akim ääneti seurasi häntä katseillaan. Vihdoin Audotja tuli vielä kerran sisälle, sieppasi piirongin päältä liivinsä, harppasi jo kynnyksen yli, silloin Akim ei enää voinut itseään hillitä, vaan lausui ikäänkuin itsekseen:
— Ihmettelen minä, alotti hän, mitähän kaikki eukot aina oikein liehakoivat? Istua, tällä lailla, niinkuin paikallaan, sitä älä heiltä vaadi; Se ei ole heidän tehtävänsä. Mutta sen sijaan, johonkin juosta, joko aamulla tahi illalla, sitä he rakastavat. — Niinpä vainen.
Audotja kuunteli miehensä puheen loppuun, muuttamatta asentoaan; ainoastaan »illalla» sanan kohdalla hieman liikahutti päätään ja kävi tarkkaavammaksi.
— Kun sinä, Semenitsh, vastasi hän, vihdoin, katkerasti —, rupeat jaarittelemaan, niin siinä sitte…
Hän heilautti kädellään ja poistui, paiskaten oven perässään kiinni. Audotja, nähtävästi, ei liian korkeaksi arvioinut Akimin kaunopuheisuutta, joten saattoi tapahtua, iltasin, jolloin Akim ryhtyi matkustajien keralla järkeilemään tahi rupesi kertoilemaan jotain, muka huvittavaa, niin hän kuunteli välinpitämättömänä tahi poistui. Akim katsahti sulkeutuneeseen oveen… »kun rupeat jaarittelemaan», toisti hän Audotjan sanoja puoliääneen… »Taitaapa ollakin vika siinä, että minä olen liian vähän jaaritellut sinun kanssasi»… Ja hän nousi ylös miettiväisenä, ja löi nyrkillä otsaansa…
Muutamia päiviä kului tämän jälkeen hyvin kummallisella tavalla. Akim yhä vaan katseli vaimoansa, ikäänkuin valmistautuisi hänelle jotain sanomaan; Audotja vuorostaan, omalta puoleltaan, seurasi Akimia epäluuloisin silmäyksin; sen lisäksi, he molemmat pakollisesti vaikenivat; tämän vaitiolon joskus rikkoi ainoastaan joku katkera huomautus, joita Akim heitti, joko emännän velvollisuuksien laiminlyönnin johdosta tahi naisista yleensä; Audotja, suurimmaksi osaksi, ei vastannut hänelle sanaakaan. Kuitenkin, huolimatta kaikesta Akimin hyväluontoisesta heikkoudesta, hänen ja Audotjan välillä välttämättömästi olisi seurannut ratkaiseva selvitys, ellei olisi sattunut erästä tapausta, jonka perästä kaikki selitykset olivat hyödyttömiä.
Se sattui seuraavasti. Eräänä aamuna Akim vaimonsa keralla oli juuri rupeamassa päivälliselle (matkustajia ei majatalossa kesäkiireitten tähden ollut yhtään), kun yhtäkkiä kärryjen jyrinä kuului tieltä ja ne vihdoin pysähtyivät portaiden eteen. Akim vilkasi ikkunasta, rypisti kulmiansa ja painoi katseensa maahan. Kärryiltä, kiirehtimättä, laskeutui Naum. Audotja ei häntä huomannut, mutta kun hänen äänensä kajahti portailla, niin lusikka hieman värähti hänen kädessään. Naum käski rengin sijoittamaan hevosen katokseen. Vihdoin ovi lensi auki ja hän astui sisälle.
— Terve, lausui hän, ja paljasti päänsä.
— Terve, kertasi hampaittensa välistä Akim. — Mistä Jumala tuopi?