— Älkää peljätkö, Audotja Arefjevna, minkä tähden tapella. Kuulehan, veliseni, — jatkoi hän Akimin puoleen kääntyen: — kylläpä sinä kiljut. Todellakin. Mokomalla tavalla! Onko ennen kuultu sellaista tapausta, että vieraasta talosta pois ajaa toista, — lisäsi Naum, hitaasti ja väliin keskeyttäen: — ja vielä isännän itsensä?
— Miten niin vieraasta talosta? — ärähteli Akim. — Minkälaista isäntää?
— Vaikkapa vaan minunlaiseni.
Ja Naum siristi merkitsevästi silmiään sekä paljasti valkoiset hampaansa.
— Kuinka, sinun? Enkö minä sitten ole isäntä?
— No, kylläpä olet älytön, veliseni. — Sanotaan sinulle: minä olen isäntä.
Akimin silmät revähtivät selkiselälleen hämmästyksestä.
— Mitä sinä sellaista valehtelet, ikäänkuin olisit liiakseen syönyt! — virkkoi hän vihdoin. — Mikä hiton isäntä sinä täällä olet?
— Koska ei näy puheesta paranevan, — huudahti nyt kärsimättömästi Naum, — niin katso tätä! Näetkö tämän paperin, — lisäsi hän, siepaten taskustaan neljään osaan taitetun, virallisella leimalla varustetun paperin: — näetkö? Tämä on kauppakirja, ymmärrätkö, sekä sinun maasi päälle että talosi; minä ne ostin herrattarelta, niin, Lisaveta Prohorovnalta ostin; eilen B…ssa kauppakirjan vahvistimme. Isäntä täällä siis kaiken todennäköisyyden mukaan, olen minä, etkä sinä. Tänään jo saat panna tavarasi kasaan, — lisäsi hän, pannen paperin takaisin taskuunsa: — ja huomenna älköön enää jälkeäkään sinusta täällä näkykö; kuuletko?
Akim seisoi kuin ukkosen lyömänä.