— Ryöväri, — örisi vihdoin Akim: — ryöväri… Hei, Fedjka, Mitjka, vaimo, vaimo, ottakaa hänet kiinni, ottakaa — pitäkää häntä!
Hän kokonaan hämmentyi.
— Katso eteesi, äijä, — varoitti uhkaavasti Naum: — Katso äijä, älä hulluttele!
— No, lyöhän häntä, vaimo, lyö! — yllytti kiihottuneella äänellä Akim, turhaan ja voimattomasti yrittäen paikaltaan. — Sielunvihollinen, ryöväri… Oliko sinulle liian vähän vaimostani… kun kodinkin sinä minulta tahdot anastaa ja kaikki… Mutta ei, se ei voi olla totta… Minä menen itse ja sanon herrattarelle… miten… miksi myydä taloa?… Odotahan… odotahan!…
Ja hän ilman hattua riensi ulos.
— Mihin, Akim Ivanitsh, mihin juoksette, vaariseni? — huudahti palvelijatar Fedjinja, törmätessään ulosrientävää isäntäänsä vastaan ovessa.
— Herrattaren luokse! päästä! Herrattarelle… ulvoi Akim ja, huomattuaan Naumin rattaat, joitten edestä hevosta ei vielä oltu riisuttu, hyppäsi niihin, tempasi ohjista ja lyödä läimäyttäen voimansa takaa hevosta selkään, läksi täyttä laukkaa ajamaan herraskartanoon.
— Äitiseni, Lisaveta Prohorovna, — mutisi hän itsekseen pitkin tietä, — mistä moinen epäsuosio? Nähtävästi on suuttunut!
Ja hän yhä vaan löi hevosta lyömästä päästyäänkin. Vastaantulijat hädin tuskin ehtivät syrjään väistyä, pysähtyen sitte katsomaan ja ihmettelemään.
Neljännestunnissa ajoi Akim Lisaveta Prohorovnan kartanolle, suoraan portaitten eteen, missä hyppäsi alas rattailta ja hyökkäsi eteiseen.