Lisaveta Prohorovna myöskin kävi levottomaksi, kun hänelle ilmotettiin
Akimin saapuminen. Heti paikalla hän kutsutti Kirilovnan luoksensa.
— Minä en voi ottaa häntä vastaan, — hän kiireisesti virkkoi heti kun Kirilovna näyttäytyi, — en mitenkään voi. Mitä minä hänelle sanoisin? Minähän jo sanoin sinulle, että hän välttämättömästi tulee ja rupeaa valittamaan sekä moittimaan; — lisäsi hän harmissaan ja liikutettuna; — minähän sanoin….
Eihän teidän häntä tarvitsekaan ottaa vastaan, — rauhallisesti vastasi Kirilovna: — Sitähän ei tarvitse tehdä. Miksi te rupeaisitte vaivautumaan mokomankin asian tähden!
— Mutta, mitenkä sitten?
Jos sallitte, niin minä hänen kanssaan puhun.
Lisaveta Prohorovna kohotti päänsä.
— Tee niin, Kirilovna. Puhele hänen kanssaan. Selitä hänelle siellä… no vaikka että minä huomasin tarpeelliseksi… ja sitäpaitsi, että minä häntä palkitsen… vaan, kyllähän sinä sitten tiedät. Ole niin hyvä Kirilovna.
— Älkää ensinkään Herrattareni, suvaitko Ha huolissanne — vastasi
Kirilovna ja poistui, narisuttaen kengillään.
Neljännestuntiakaan ei kulunut, kun niitten narina kuului uudelleen ja Kirilovna astui herrattaren luokse ihan rauhallinen ilme kasvoillaan ja sama viekasteleva ilme silmissään.
— No, mitä, — kysyi häneltä herratar: — kuinka Akim?