— Ei mitään. Sanoi, että kaikki, tietysti, riippuu teidän armostanne, siihen on tyydyttävä; toivotti teille terveyttä ja pitkää ikää.
— Entäs eikö valittanut?
— Ei millään tavalla. Mistä hän olisi valittanut?
— Mitä varten hän sitten tuli?
— Tulipahan vaan anomaan pientä hyvitystä, etteikö teidän armonne antaisi veroa hänelle anteeksi, vaikka lähemmiltä vuosilta, niin sanoakseni….
— Se on tietty, anteeksi, anteeksi, — nopeasti tarttui puheeseen Lisaveta Prohorovna; sehän on itsestään selvä. Kernaasti. Ja sitäpaitsi, sano hänelle, että minä hänet palkitsen. No, kiitos sinulle, Kirilovna. Hän näen minä, lempeä on mies. Odota, — lisäsi hän, — anna hänelle tämä minulta. — Ja hän otti työpöydältään kolmen ruplan setelin. — Katsos, ota tämä, anna hänelle.
Tottelen, — vastasi Kirilovna ja poistui omaan kamariinsa, jossa rauhallisesti pisti kolmiruplasen raudotettuun kirstuunsa, joka sijaitsi nurkassa; siinä hän talletti kaikki liiat rahansa, eikä niitä ollut niinkään vähän.
Kirilovna tuolla menettelyllään rauhoitti herrattaren, mutta keskustelu hänen ja Akimin välillä ei ensinkään tapahtunut siten, kuin hän emännälleen ilmoitti. Hän oli käskenyt kutsumaan Akimin palvelljainhuoneeseen. Akim ei ensin aikonut mennä hänen luokseen, huomauttaen samalla, ettei halunnut tavata Kirilovnaa, vaan itseään herratarta, Lisaveta Prohorovna, yhtäkaikki, viimein, totteli ja meni takaportaitten kautta Kirilovnan luokse. Hän tapasi hänet yksin huoneessa. Astuttuaan huoneesen, hän heti pysähtyi ja lysähti oven viereen seinää vasten, halusi kyllä puhua… mutta ei voinut.
Kirilovna katsoi terävästi häneen.
— Te, Akim Semenitsh, — alotti hän, — haluatte herratarta tavata?