— Herra hänet tietäköön, vastasi vaimo: — mene, katso itse; uunilta ei ainakaan ole laskeutunut. — Kyllä te kumpikin eilen kittasitte itsenne täyteen; katsosit sinä edes itseäsi, naamasi ei ole enää näköisensä, vaan on kuin minkäkin pöllön hiuksetkin heiniä täynnä.
— Ei se mitään haittaa, — vastasi Efrem, ja, pyyhkästen kädellään päätään, meni kamariin, — Akim ei enään maannut, hän istui uunilla jalat riipuksissa; hyvin kummallinen ja pöhöttynyt oli hänenkin naamansa. Hän näytti kurjemmalta sentähden, ettei hän ollut sellaiseen ylönjuomiseen tottunut.
— No, kuinka, Akim Semenitsh, miten nukuitte, — alotti Efrem…
Akim katsahti häneen himmeillä silmillään.
— Mitenkä veliseni, Efrem, — puheli hän vaivaloisesti: — eikö saisi taaskin — sitä?
Efrem vilkas! hapeasti Akimiin… Hän tunsi tuona hetkenä jonkunlaista liikutusta; senlaatuinen tunne täyttänee metsämiehen, joka on haeskellut riistaa ja havaitseekin, metsäalaltaan tultuaan, että takaa-ajettava onkin luikkinut metsästä tiehensä.
— Kuinka vielä? kysyi hän vihdoin.
— Niin; vielä.
»Vaimo näkee», — ajatteli itsekseen Efrem, »eikä ehkä laske». — Ei mitään hätää, — kyllä saapi, virkkoi hän sitte lujalla äänellä: — kärsikää nyt vähän. — Hän poistui ja kiitos viisaan harkinnan ja menettelyn, sai kun saikin tuoduksi povellaan suuren pullollisen…
Akim otti tuon pullon… Efrem ei ruvennut juomaan hänen kanssaan, kuten eilen illalla, — hän pelkäsi vaimoansa ja, ilmoitettuaan Akimille, että menee katsomaan, mitä hänen talossaan oikein tapahtuu ja miten asettelevat hänen tavaroitaan ja etteivät »pimitä» niistä vielä jotain, poistui hän ulos sekä heti läksi majataloon huonolla ruokkimattomalla hevosellaan ratsastamaan. — Tietysti, ei hän itseään ollut kokonaan unhottanut, päättäen pullottavasta povestaan.