Akim pian hänen lähtönsä jälkeen makasi taas, kuin kuollut, uunilla… Hän ei edes silloinkaan herännyt, ei ainakaan antanut huomata, että heräsi, kun Efrem palattuaan kotiin noin neljän tunnin kuluttua, rupesi häntä tyrkkimään ja herättelemään, lörpötellen samalla kaikin mahdollisin tavoin, että kaikki tavarat on jo viety pois ja uusia tuotu tilalle, joten kaikki on lopussa — ja että kaikki häntä hakevat, vaan että hän, Efrem, heille selitti ja järjesti… j.n.e. Muuten, hän ei ehtinyt varsin kauan lörpötellä. Vaimo hänet taas kuletti porstua-kamariin, mutta itse, kovin tyytymättömänä sekä omaan mieheensä että vieraaseen, jonka turvin hänen miehensä juopotteli, asettui hän kammariin makuulavalle… Kun hän herättyään, tapansa mukaan aikaiseen, katsahti uunille, ei siellä Akimia enää ollutkaan… Vielä toista kertaa kukot eivät ehtineet laulaa ja taivas pään päällä oli ihan pimeä, ainoastaan taivaan rannalla hiukkasen häämötti, kun jo Akim poistui Efremin talosta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat — mutta hän katsoi terävästi ympärilleen eikä hänen käyntinsäkään muistuttanut juopunutta… Hän kulki entistä taloaan kohti — majataloon, joka nyt jo lopullisesti oli uuden isännän, Naumin, hallussa.
Naum ei myöskään maannut niihin aikoihin, kuin Akim läksi Efremin talosta. Hän ei maannut; heitettyään alleen lammasnahkaturkin, loikoi hän pukeissaan penkillä. Ei häntä omatunto vaivannut — ei! ihmeteltävällä kylmäverisyydellä hän oli valvonut aamusta alkaen Akimin tavarain poissiirtoa, jopa hän usein puhutteli Audotjaakin, joka oli siinä määrin järkytetty, ettei edes vihoitellut hänelle… Niin, omatunto hänellä oli levollinen, mutta, hänen mieltään kiinnittivät monenlaiset seikat ja laskut. Hän ei tietänyt, onnistaako häntä uudessa edesottamisessa; hän ei vielä milloinkaan ollut hoitanut majataloa — eikä muutoinkaan omistanut omaa nurkkaa; häntä ei siis unettanut. »Hyvästi on alotettu asia», ajatteli hän, — »mitä sitte vastaisuudessa tullee…» Heti saatuaan, illansuussa viimeisen Akimin tavarakuorman portista ulos (Audotja käveli itkien sen jälestä), tarkasti hän itse koko talon, kaikki lokerot, käytävät, liiterit, kiipesi vinnille ja sitte käski palvelijansa vartioimaan tiukasti, hyvin tiukasti… Jäätyään yksin illallisen jälkeen, ei hän kuitenkaan saanut unta. Sattui myös niin, että sinä päivänä yksikään matkustavainen jäänyt yötä viettämään taloon; se häntä kovin miellytti. »Koira pitää huomenna välttämättömästi ostaa, minkälainen tahansa, vihainen, mylläriltä; katsos, omansa he veivät», — puheli hän itsekseen, kääntyillen kyljeltä toiselle. Yhtäkkiä hän kohotti päätänsä… Hänestä näytti, niinkuin joku olisi kulkenut akkunan editse… Hän kuunteli… Ei mitään. Ainoastaan sirkka aika ajoin sirritti uunin takana, ja hiiri jossain nakersi sekä hänen oma hengityksensä kuului. Kaikki oli hiljaista tyhjässä kamarissa, jota himmeästi valaisi pieni, keltainen lasilamppu, jonka hän ehti juuri parahiksi jumalankuvan eteen ripustaa ja sytyttää… Hän laski päänsä; mutta nyt hänestä taas kuulosti, kuin portti olisi narahtanut… sitten liikahti säieaita… Hän ei jaksanut olla alallaan, hyppäsi ylös, avasi oven toiseen kammariin, ja puoliääneen kuiskasi: Feodor, kuules Feodor! Ei kukaan vastannut hänelle… Hän meni eteiseen ja oli vähällä kaatua Feodoriin, joka makasi sikeässä unessa lattialla. Unissaan liikahti palvelija; Naum tyrkki häntä.
— Mikä siellä, mitä tahdotaan, — uteli sekavana Feodor…
— Mitä huudat, vaikene, — tiuskasi kuiskaten Naum. — Kas miten makaatte, hulttiot! Etkö mitään kuullut?
— En mitään, — vastasi palvelija… vaan mitä?
— Missä toiset makaavat?
— Toiset makaavat, missä on määrättykin… Mutta onko jotain…
— Ole vaiti — tule mukaan.
Naum hiljaa avasi oven eteisestä pihalle…! Pihalla oli hyvin pimeä… katoksen pylväineen saattoi ainoastaan senkautta erottaa, että ne esiintyivät vieläkin mustempina tässä pimeydessä.
— Emmekö sytyttäisi lyhtyä? — kuiskasi puoliääneen Feodor…