— Katsohan, katsohan, — ärisi tällöin Naum, valaisten lyhdyllään maata, — tuossahan on koko hiillos; katsokaahan millaisen kekäleen saviastiassa on tuonut — pitää tiedustella, mistä hän on astian ottanut… Kas ja hän on oksiakin sytykkeiksi taitellut… — Ja Naum innokkaasti sotki tulta jaloillaan. — Tarkastappa hänet, Feodor! lisäsi hän, — eiköhän häneltä sieltä vielä jotain löytyisi?
— Feodor koitteli ja kopeloi Akimia, Joka seisoi liikkumattomana niinkuin kuollut, pää alas rintaan kumartuneena. — On täällä veitsi, — virkkoi Feodor, vetäen Akiroin povelta vanhan kyökkiveitsen.
— Vai niin, armahaiseni, sinnekö sinä siis tähtäsitkin, — huudahti Naum. — Miehet, te olette todistajia… että hän murhata minut aikoi, talon polttaa… Teljetkääpä hänet aamuun asti kellariin, sieltä hän ei pakene… Vartioimaan minä itse koko yöksi rupean, mutta huomenna, heti kun hämärtää, poliisin käsiin saatamme… Ja te olette todistajat, kuulettehan!
Akim työnnettiin kellariin ja paiskattiin ovi kiinni.
Naum kahden palvelijansa kanssa piti vahtia.
Samaan aikaan kun tämä tapahtui, rupesi Efremin vaimo, joka ihmetteli kutsumattoman vieraansa omituista poistumista, laittamaan ruokaa, vaikka ulkona vasta hieman sarasti… Sinä päivänä oli pyhä. Hän istahti uunin ääreen ottaakseen hiilloksesta tulta. Silloin hän huomasi, että joku jo ennen häntä oli sieltä hiiliä ottanut. Sittemmin hän kalpasi veistä, ei löytänyt sitä. Lopuksi huomasi että neljästä saviruukusta oli poissa yksi. Efremin vaimoa ylistettiin järkeväksi eukoksi — eikä ilman syyttä. Hän pysähtyi ajattelemaan, pysähtyi uudelleen, mietti, ja sitte meni eteiskarsinaan, miehensä luokse. Ei ollut mikään helppo tehtävä saada häntä hereille — ja vieläkin vaikeampi oli saada hänet ymmärtämään, minkätähden hänet oli herätetty… Kaikkeen mitä hänen vaimonsa sitten sanoikin, vastasi Efrem aina vaan samalla tavalla:
— Menikö pois — no, Herra hänen kanssaan… mitäs minä? Vei veitsen ja ruukun — no, Herra hänen kanssaan, mitäs minä voin?
Kuitenkin lopuksi hän selvisi ja huomaavaisesti kuunneltuaan mitä hänelle vaimonsa sanoi, myönsi, ettei asia ollut varsin tyydyttävä, joten sitä ei sopinut ilman muuta jättää.
— Niin, kertoili vaimo, — se ei ole hyvä, sillä tavalla hän jotain pahaa saapi aikaan, epätoivoissaan kun on… Minä jo eilen näin, ettei hän maannut, muuten vaan lojui uunilla; sinun, Efrem Alexandrovitsh, pitäisi mennä vähän kuulustelemaan asioita, vai mitä…
— Minä, Uljana Feodorovna, mitä esitän, — alotti Efrem: — Minä valjastan hevosen ja ajan itse majatalolle; mutta olehan sinäkin, vaimoseni, ystävällinen ja anna minulle päänselvitykseksi lasillinen viinaa.