— Kylläpä on mistä onnitella, — yrmeästl vastasi Naum. — Ensimäinen vuorokausi menossa ja oli jo vähällä palaa.
Efrem hätkähti. — Kuinka niin?
— Niinpä vaan, olihan hyvä ihminen, polttaa tahtoi. Onneksi itse teossa tapasin; nyt kuljetan kaupunkiin.
— Eiköhän vaan lienyt Akim?… vitkallisesti kysyi Efrem.
— Mistä sinä sen tiedät? Akim. Tuli yöllä, hiiliä ruukussa, ja pihalle hiipi ja tulen sytytti… kaikki minun palvelijani ovat todistajia. — Tahdotko nähdä? Meidän olisi hänet oikeastaan pian jo kuljetettava.
— Kuomaseni, Naum Ivanitsh, — puhutteli häntä nyt vakavasti Efrem, — laskekaa hänet irti, älkää tuhotko ukkoa kokonaan. Älkää ottako sitä syntiä sielullenne, Naum Ivanitsh. Ajatelkaahan tarkemmin — ihminen on epätoivoissaan, harhaantui, kuten näette…
— Mitä turhia, — keskeytti hänet Naum. — Kuinka minä voisin hänet irtilaskea! Hän tulisi huomenna ja sytyttäisi uudelleen…
— Ei sytytä, Naum Ivanitsh, uskokaa se; Uskokaa, että teille itsellenne siten tulee rauhallisempi — Oikeusjutun johdostahan syntyy kaikenlaisia uteluita, kuten itse tiedätte.
— Entäs sitten? Ei minun tarvitse oikeutta pelätä.
— Kuomaseni, Naum Ivanitsh, miks'ei oikeutta pitäisi pelätä…