— Jo riittää; sinä näköjään olet jo aamusta, alkaen tänään ollut juovuksissa vaikka tänään vielä on pyhä.
Efrem, yhtäkkiä, ihan odottamatta purskahti itkuun.
— Minä olen ehkä juovuksissa, mutta silti totta puhun, — nyyhkytti hän.
— Vaan te, näin Kristuksen pyhän tähden, hänet armahtakaa.
— No, mennään nyt katsomaan.
Ja Naum meni portaille…
— Audotja Arefjevnan tähden antakaa hänelle anteeksi, — lisäsi Efrem, seuraten häntä.
Naum meni kellarin ovelle ja aukasi sen selkosen selälleen. Efrem arkana kurotti kaulaansa Naumin olan takaa ja töin tuskin erotti matalan kellarin nurkassa Akimin. Entinen rikas talollinen, kaikkien naapurien kunnioittama mies, istui oljilla, ikäänkuin pahantekijä, kädet selän taakse sidottuina… Kuultuaan kolinaa, hän kohotti päätään… Näytti, että hän oli kauheasti huonontunut viimeisen kahden päivän ja varsinkin viime yön kuluessa — syvälle kuoppiin painuneet silmät tuskin näkyivät korkean, kellertävän, vahanvärisen otsan alta, kuivuneet huulet olivat siniset… Koko kasvot olivat muuttuneet ja näyttivät nyt pelästyneiltä ja toivottomuuden vääristämiltä.
— Nouse, ja tule ulos, käski Naum.
Akim nousi ja harppasi kynnyksen ylitse.
— Akim Semenitsh, — valitti Efrem, — hävitit sinä itsesi, kyyhkyläiseni!