Akim katsahti äänettömänä häneen.
— Olisinpa tietänyt, mitä varten sinä viinaa pyysit, niin en olisi antanut; toden totta, en olisi antanut, mahdollisesti itse olisin sen kaiken juonut! Ah, Naum Ivanitsh, lisäsi Efrem, temmaten häntä kädestä, — armahtakaa hänet ja päästäkää!
— Sinäpä olet leikkisä, — naurahtaen virkkoi Naum. — No tulehan ulos, lisäsi hän, kääntyen Akimiin… Mitä odotat?
— Naum Ivanitsh… — alotti Akim.
— Mitä?
— Naum Ivanitsh, — toisti Akim, — kuule: minä olen syyllinen; itse tahdoin sinulta hankkia oikeutta; mutta meidän välimme on jumalan tuomittava. Sinä minulta kaikki otit, itse tiedät, kaikki, ihan viimeiseen asti. — Nyt sinä minut itsenikin voit tuhota, mutta sen minä vaan sinulle sanon; jos sinä minut nyt päästät — niin! olkoon menneeksi! nauti kaikki! Minä suostun ja toivotan sinulle kaikkea hyvää. Minä, jumalan edessä, vakuutan: lasket — katua ei sinun tarvitse. Jumala kanssasi!
Akim sulki silmänsä ja vaikeni.
— Kuinka, kuinka, — uteli Naum: — voiko sinua uskoa!
— Kautta Jumalan, voipi, — tarttui puheeseen Efrem: — toden totta, voipi. Minä hänen puolestaan, Akim Semenitshin nimittäin, olen pääni valmis panttiin panemaan, ihan totta!
— Joutavia! — huudahti Naum. — Lähdemme!