Akim katsahti häneen.
— Niinkuin parhaaksi näet, Naum Ivanitsh. Sinun on valta. Paljon sinä vaan tunnollesi otat. Mitäs, kun sinä et kerran voi itseäsi hillitä, niin — lähdemme.
Naum vuorostaan katsahti miettivänä Akimiin. »Eiköhän itse asiassa», ajatteli hän itsekseen, »pitäisi häntä päästää hitolle! Muuten minut tämän jutun tähden kalvavat pahanpäiväisesti. Audotjastakin olen ihan pääsemättömissä…» Kun Naum näin ajatteli itsekseen — ei kukaan lausunut sanaakaan. Palvelija rattailla, jonne avonaisten porttien kautta kaikki näkyi, vain nyökytteli päätään ja sätkytteli ohjastenperillä. Toiset kaksi palvelijaa seisoivat rapuilla ja myös vaikenivat:
— No, kuule, ukko, — alotti Naum; — kun minä sinut lasken irti — ja kiellän nämä työläisenikin asiasta kellekään puhumasta (hän samalla nyökäytti päällään työmiehiinsä), niin olemmeko sitten toisistamme kuitit — ymmärrätkö minua — kuitit… vai mitä?
— Sanoinhan sinulle, nauti kaikki.
— Ethän enää tule minua velallisenasi pitämään?
— Et sinä minulle tule velkaa olemaan enkä minä sinulle.
Naum taas vaikeni.
— Vannotko sen Jumalan nimeen?
— Niinkuin Jumala on pyhä, — vastasi Akim.