Mutta Uljana Feodorovna ei suonut hänelle sitä, vaan päin vastoin ajoi hänet tiehensä.
Samaan aikaan Akim vaelsi hitain askelin tietä pitkin Lisaveta Prohorovnan kartanoa kohti. Hän ei vielä ollut oikein täydessä tajussaan; koko hänen sisällinen olemuksensa värisi, niinkuin ihmisellä, joka juuri on välttänyt silmin-nähtävän kuoleman. Hän tuskin uskoi vapauteensa; tylsästi ihmetellen katseli hän vainioita, taivasta ja leivosia, joita lenteli lämpimässä ilmassa. Eilis-iltana, Efremin luona, eikä hän koko iltapäivänä nukkunut, muuten vaan makasi liikkumattomana uunilla; ensin hän aikoi uudelleen viinalla turruttaa ahdistavan tuskan tunteen, katkeran kaipauksen ja voimattoman raivon… mutta viina ei voinut sitä lopullisesti haihduttaa; hänen sydämessään riehui ja hän rupesi ajattelemaan, kuinka voisi kostaa sortajalleen, Naumille… Hän keskitti ajatuksensa häneen. Lisaveta Prohorovna ei juolahtanut hänen mieleensä ja Audotjasta hän taas tahallaan repäsi ajatuksensa irti. Iltaan mennessä kostonjano hänessä kasvoi voittamattomaksi, ja hän, hyvä luontoinen ja heikko ihminen, kuumeisen kärsimättömänä odotteli yötä, jolloin hän, niinkuin susi saaliinsa päälle, kekäle kädessä hyökkäsi hävittämään entistä taloaan… Mutta sitten hänet otettiin kiinni ja suljettiin… Kului yö. Mitä kaikkea hän ajattelikaan sinä katkerana yönä! Vaikea on sanoin kuvata kaikkea sitä, mikä liikkuu ihmisessä visseinä onnettomuuden hetkinä, kaikkea sitä ahdistusta, jota hän kärsii; se on sitäkin vaikeampaa, kun kaikki tuo tapahtuu ihan äänettömästi, ahdistus ei muodostu sanoiksi, vaan on mykkä… Aamun valjetessa, Efremin tulon edellä, Akimille tuli ikäänkuin helpompi olo… Kaikki on mennyt! ajatteli hän… Kaikki on tuuleen hajonnut!… Jos hänellä olisi ollut huono luonto, jos hänen sisällinen ihmisensä olisi ollut paha, niin sillä hetkellä hän olisi voinut muuttua konnaksi, mutta pahuus ei kuulunut oleellisesti Akimin luonteeseen. Odottamattoman ja ansaitsemattoman onnettomuuden iskiessä ja hänen käsityksensä himmentäessä, ryhtyi hän pahaan työhön; se riepotti hänet aivan riekaleiksi, mutta ei hengettömäksi, ja jätti jälelle ainoastaan syvän väsymyksen… Tuntien oman syyllisyytensä, repeytyi ihan irti kaikesta maallisesta ja rupesi sydämellisesti rukoilemaan. Ensin rukoili kuiskaten, vihdoin hän, ehkä huomaamatta, kovalla äänellä lausui: Jumalani! — ja kyyneleet tulvivat hänen silmistään… Kauvan hän itki ja vihdoin rauhottui… Ajatukset ehkä olisivat muuttuneet, jos hänen olisi pitänyt kärsiä eilisen tekonsa johdosta… mutta hän, yhtäkkiä, sai vapautensa… Ja tässä hän meni tapaamaan vaimoaan puolielävänä, murtuneena, mutta rauhallisena.
Lisaveta Prohorovnan kartano sijaitsi noin puolitoista virstaa kylästä, vasemmalle siitä tiestä, jota myöten Akim kulki. Tienhaarassa, mistä kääntyi tie herrattaren asuntoon, hän pysähtyi hetkeksi… ja sitten kulki ohitse. Hän päättikin, ensin mennä vanhaan asuntoonsa, setävanhansa luoksi.
Pienenläntä ja jo hyvin lyhistynyt Akimin tupa oli ihan kylän laidassa. Akim käveli kylän halki, kohtaamatta ristinsielua. Kaikki ihmiset olivat kirkossa. Ainoastaan eräs sairas muori kohotti akkunaa, katsoakseen häntä, ja tyttönen, kulkien tyhjää ämpäriä kantaen kaivolle, saavutti hänet ja seurasi häntä katseellaan. Ensimmäinen vastaantulija olikin juuri tuo setä, jota hän etsi. Ukko oli aina aamusta asti istunut akkunan alla, multapenkereellä, nuuskaten tupakkaa ja lämmitellen auringon paisteessa, hän ei ensinkään ollut terve, siitä syystä hän ei kirkkoonkaan mennyt; hän oli juuri menossa tervehtimään toista, myöskin vaivasta, naapurin ukkoa, kun yhtäkkiä huomasi Akimin… Hän pysähtyi, antoi hänen tulla ihan lähelleen, ja, katsahdettuaan häntä kasvoihin, virkkoi:
— Terve Akimiseni!
— Terve, — vastasi Akim ja, sivuuttaen ukon, meni pihamaalle. Siellä olivat hänen hevosensa, lehmänsä, rattaansa; siellä myös kävelivät hänen kanansa… Ääneti hän astahti tupaan. Ukko seurasi häntä, Akim istuutui penkille pää käsien varaan. Ukko katsoi häneen säälien, seisattuen oven pieleen.
— Missäs on emäntä? — kysyi Akim.
— Herrastalossa, — vikkelästi vastasi ukko.
— Hän on siellä. Tänne sinun elukkasi sijoitti, mutta arkut, joita oli, hän otti sinne. Menenkö häntä kutsumaan?
Akim vaikeni hetken.