Kerran, eräänä kesäpäivänä, päivällisen edellä, tuossa kello kahden paikkeilla, Lisaveta Prohorovna, joka näitten vuosien kuluessa ikäänkuin huononi ja kellastui, huolimatta keinotekoisista apukeinoista, kuten hieromisista ja maalaamisesta, — Lisaveta Prohorovna, koiransa ja päivävarjonsa mukanaan, meni vilvoittelemaan saksalaistyyliseen, puhtoiseen puutarhaansa. Keveästi kahisten tärkätyssä hameessaan, asteli hän lyhyin askelin sannoitettua tietä, joka kulki georgiinirivien välitse, kun yht'äkkiä hänet saavutti meidän vanha tuttavamme Kirilovna, joka alamaisesti esitti, että joku B…n kauppias haluaa häntä tavata varsin tärkeässä asiassa. Kirilovna nautti emäntänsä suosiota (todellisuudessa se oli hän, joka hoiti Kuntzen omaisuutta) ja joku aika sitten oli hän saanut luvan käyttää valkoista päähinettä, joka hänen luiseville kasvonpiirteilleen antoi entistä ankaramman ilmeen.
— Kauppias? — kysäsi herratar — Mitä hän tahtoo?
— En tiedä, mitä hän tarvitsee, vastasi Kirilovna nöyrällä äänellä: — paitsi, nähtävästi, hän haluaisi teiltä jotain ostaa.
Lisaveta Prohorovna palasi takaisin sisälle, meni vastaanottosaliin, istuutui tavalliselle paikalleen, katoksella varustettuun nojatuoliin, jonka päällyssametti ihanasti välähteli, ja käski kutsumaan B…n kauppiaan sisälle.
Astui Naum kamariin, kumarsi ja pysähtyi oven suuhun.
Minä kuulin, että te minulta jotain ostaa tahdotte? — alotti Lisaveta Prohorovna, samalla itsekseen ajatellen: miten kaunis mies on tuo kauppias.
— Aivan niin.
— No, mitä sitten?
— Etteköhän suvaitsisi myydä majataloanne?
— Mitä taloa?