— Sitä tuolla valtamaantien varrella, lyhyen matkan päässä täältä.
— Mutta se talohan ei ole minun. Se on Akimin oma.
— Kuinka, eikö teidän? Teidän maallannehan se on.
— Myönnettäköön, — maa on minun… minun nimelleni ostettu; mutta rakennus on hänen.
— Niinpä vain. Mutta ettekö suvaitsisi sitä myydä minulle?
— Mitenkäs minä sen myyn?
— Katsokaas vaan, olisin hyvän hinnan siitä maksanut.
Lisaveta Prohorovna vaikeni.
— Todellakin, on kummallista, — alotti hän hetkisen kuluttua uudelleen: — mitä te puhutte. Mutta mitä te oikein maksaisitte? — lisäsi hän ikään kuin sivumennen. — Se tahtoo sanoa, etten sitä itseäni varten utele, vaan Akimia.
— Kaikkine rakennuksineen ja oikeuksineen ja tietysti taloon kuuluvine maineen, kaksituhatta ruplaa antaisimme.