Pasinkov näytti hyvin kummastuneelta, mutta nousi heti, hän kun aina oli erinomaisen kohtelias, ja laski kätensä Varvaran vyötäisille. Vaan ensi askeleella hän jo lipesi ja kaatui, ja koettaessaan äkisti irrottautua naisestaan sysäsi hän kyynyspäällään sitä, pikku pöytää, jolla papukaijan häkki oli.
Häkki putosi lattialle, papukaija peljästyi ja alkoi huutaa: "kivääri käteen!" Siitä syntyi yleinen nauru. Ukko Slotnitski näyttäytyi huoneensa kynnyksellä, katsahti tyytymättömästi tuota epäjärjestystä ja paiskasi kiivaasti oven jäljestään kiinni. Aina siitä asti ei tarvittu muuta kuin mainita sitä tapausta Varvaran läsnäollessa, niin hän heti alkoi nauraa ja katsoa Pasinkoviin, ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa, että kerrassaan mahdoton oli keksiä mitään hauskempaa, kuin Pasinkov silloin teki.
Pasinkov rakasti suuresti musiikkia. Usein pyysi hän Sofia Nikolajevnaa soittamaan jotakin ja istui silloin nurkassa kuunnellen ja hiljaa hyräillen mukaan tuntehikkaimmissa paikoissa. Varsinkin ihasteli hän Schubertin "Tähtitaivasta". Hän vakuutti, että hänestä sitä kappaletta kuunnellessa aina tuntui, kuin yht'aikaa sävelien kanssa pitkät siniset valosäteet ampuisivat korkeudesta suorastaan häntä rintaan. Ja nyt minä katsellessani pilvetöntä tähtikirkasta yötaivasta en voi olla muistelematta Pasinkovia ja Schubertin säveliä.
Viimeksi johtuu minulle mieleen huvimatka, jonka teimme Slotnitskin perheen kanssa Pargalaan [suuren, kaunisseutuisen järven rannalle, joka on 1 1/2 peninkulman päässä Pietarista Viipuriin piin].
Me ajoimme koko seura kaksissa neljän istuttavissa ajurin vaunuissa, joissa oli c:n muotoiset vieterit, korkeat kuskinistuimet ja heinillä täytetyt istuintyynyt. Ruunit, kivulloiset hevoset, jotka ontuivat jokainen eri jalkaa, veivät meidät hitaassa juoksussa perille.
Me kävelimme kauan kauneissa hongikoissa, joimme maitoa suurista savipulloista ja söimme mansikoita sokurin kanssa. Ilma oli ihana. Varvara yleensä ei mielellään kävellyt paljoa, hän kun pian väsyi, mutta tällä kertaa hän ei jäänyt jäljelle meistä muista. Hän oli ottanut hatun päästään, tukka riippui vapaana, hitaisuus oli muuttunut elävyydeksi ja kasvoja kaunisti raitis puna. Tavattuaan metsässä kaksi pientä talonpoikaistyttöä istahti hän heti alas maahan, huusi tytöt luoksensa ja asetti heidät istumaan viereensä, mutta muuten ei osoittanut heille mitään ystävyyttä.
Sofia, jolla seurakumppanina oli herra Asanov, katsahti heihin kylmäkiskoisesti hymyillen, mutta ei huolinut heistä sen enempää. Ukko Slotnitski huomautti, että Varvara oli oikea "pesäkana", ja silloin Varvara heti nousi ylös ja astui edelleen. Pari kertaa tällä kävelyretkellä metsässä meni hän Pasinkovin luo ja sanoi:
"Jakov Ivanits, minulla on jotakin sanomista teille." Mutta mitä hänellä oli sanottavaa, Pasinkov ei saanut koskaan tietää.
Vaan jopa on aika palata keskeytyneesen kertomukseeni takaisin.