Minä ilostuin hyvin Pasinkovin tulosta, mutta kun ajattelin, mitä olin tehnyt edellisenä päivänä, jouduin niin häpeihini, että käännyin jälleen seinään päin, sanomatta hänelle sanaakaan.
Odoteltuaan hetkisen vaiti, kysyi Pasinkov, enkö minä voinut hyvin.
"Kyllä, kiitos kysymyksestäsi", mutisin minä hammasten välistä, "minun vain vähän kivistää päätäni."
Jakov ei enää kysellyt mitään, vaan otti kirjan, istahti nurkkaan ja rupesi lukemaan.
Siten kului toista tuntia. Minä jo olin ihan ryhtymässä kertomaan hänelle kaikki tyyni, kuin äkisti tampuurin kello soi, ilmoittaen jonkun tulevan.
Tampuurin ovi aukesi. Minä kuuntelin, Asanovin ääni kysyi minun palvelijaltani, olinko minä kotona.
Pasinkov nousi. Hän ei pitänyt Asanovista, jonka tähden hän minulle kuiskasi menevänsä sisähuoneesen ja käyvänsä minun sänkyyni odottamaan, ja hän meni.
Juuri samassa astui sisään Asanov.
Jo hänen kiihkosta punaisten kasvojensa muodosta sekä lyhyestä ja äreästä tervehdyksestään minä aavistin, että hän ei suinkaan ollut tullut vain huviksensa. "Mitähän tästäkin nyt tulee?" ajattelin minä itsekseni vähän levottomana.
"Hyvä herra", alkoi Asanov, käyden nojatuoliin istumaan, "minä tulin teidän luoksenne, että te saisitte tilaisuuden haihduttaa minulta eräitä epäilyksiä."