"Vai niin, todellako?"
"Niin, juuri niin. Minä tahdon tietää, oletteko te kunniallinen mies."
"Mitä te niillä sanoilla tarkoitatte?" kysyin minä kiivastuen.
"Niin, minä tarkoitan yhtä tosi asiaa", vastasi hän pannen eri painoa joka sanalle. "Eilen minä näytin teille lompakkoani, jossa oli erään henkilön kirjeitä minulle. Tänään te olette nenäkkäästi ja sopimattomasti nuhdellen — huomatkaa tarkkaan: nenäkkäästi ja sopimattomasti nuhdellen — maininneet samalle henkilölle muutamia sanoja niistä kirjeistä, vaikka teillä ei ole ollut mitään oikeuden tapaistakaan sellaiseen, lievimmiten sanoen, kömpelöön käytökseen. Minä haluan sen tähden kuulla, miten te aiotte selittää tuon kaikin puolin moitittavan käytöksenne."
"Ja minä haluan tietää, mikä oikeus teillä on tällä tavoin tutkistella minua", vastasin minä, vavisten sekä häpeästä että kiukusta. "Jos te huviksenne sopimattomasti kerskailette ylhäisistä tuttavuuksistanne ja huvittavasta kirjeenvaihdostanne, mitä se minuun koskee? Vai eivätkö ehkä kaikki kirjeenne teillä enää ole tallella?"
"Kirjeet minulla kyllä on tallella, mutta minä olin eilisiltana sellaisessa tilassa, että te varsin helposti saatoitte…"
"Lyhyesti puhuen, hyvä herra", keskeytin minä ja puhuin tahallani niin kovasti kuin mahdollista, "minä pyydän teitä jättämään minua rauhaan, kuuletteko? Minä en tahdo mitään tietää enkä aio antaa teille mitään selityksiä käytöksestäni. Saatattehan mennä tiedustelemaan siltä eräältä henkilöltä, ehkä hän osaa selitellä teille asiat."
Minä tunsin, miten suuttumus kiehui minussa, ja päätäni pyörrytti.
Asanov katsoi minuun, nähtävästi koettaen tehdä katsettaan pilkalliseksi ja läpitunkevan teräväksi, siveli viiksiänsä ja nousi hitaasti seisomaan.
"Minä tiedän nyt, mitä minun tulee ajatella", sanoi hän. "Teidän muotonne todistaa kyllin selvästi teitä vastaan. Mutta minä sanon teille, että oikea aatelismies ei tee sillä tavalla. Varkain lukea toisten kirjeitä ja sitte mennä nuoren, ylhäis-sukuisen naisen luo häiritsemään hänen rauhaansa…"