"Minä puolestani, herra tohtori, olen päättänyt lähettää noutamaan kuvernementin pääkaupungista parasta lääkäriä. Minä en suinkaan epäile teidän taitoanne, mutta tiedättehän itse, mitä sananlasku sanoo: Kahdet silmät enemmän näkee kuin yhdet."
"Vai niin, no, siinä teitte hyvin, siinä", vastasi hän ja läksi hitaasti laskeutumaan alas rappusia.
Selvästi näkyi, että minä olin hänestä ikävä.
Minä menin Pasinkovin luo.
"No, näitkö lääkäriä?" kysyi hän.
"Näin", vastasin minä.
"Minua", jatkoi Pasinkov, "miellyttää hänen ihmetyttävä levollisuutensa. Lääkärin sopiikin varsinkin hyvin olla hidasluontoinen ja rauhallinen, eikö totta? Se vaikuttaa sairaassa luottamusta ja antaa toivoa."
Tietysti minä en koettanutkaan saada häntä luopumaan niistä ajatuksista.
Vastoin luuloani oli Pasinkov paljon parempi illan suussa. Hän käski Jelisein laittaa teekeittiön kuntoon, kutsui minua luoksensa teelle ja sanoi itsekin juovansa kupin. Ihan nähtävästi tunsi hän itsensä iloiseksi ja varmaksi pikaisesta parantamisestaan. Kuitenkin koetin minä niin paljon kuin mahdollista estää häntä puhumasta, ja kun huomasin, että hän ei mielellään tahtonut pysyä vaiti ja hiljaa, ehdotin minä, että lukisin hänelle jotakin.
"Niin, tee niin, siitä tulee hauskaa!" vastasi hän iloisesti. "Kuten ennen Winterkellerissä, muistatko? Mutta mitä lukisimme? Katso tuolta ikkunalta, siellä minun kirjani ovat."